Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Tag

työmatka

Perhe

Ärtymyksestä rakkauden tulvaan

Pitkästä aikaa muru on taas lähdössä työmatkalle valtameren toiselle puolelle. Hassua sinänsä, että olen jo monta päivää pyöritellyt hänen lähtöään mielessäni. Vaikka kyse ei ole kuin vajaasta viikosta, ovat mielessä risteilleet tunteet kaipauksesta ärtymykseen.

 

Jäin pohtimaan tänään, mitä viestiä nämä tunteet kertovat. Mitä niiden takana on? Voisiko niistä oppia jotain tai ymmärtää itseään paremmin? Mitä tarkoittaa rehellinen tunteiden ja tarpeiden arviointi? Voiko puhuminen ehkäistä riitoja työmatkojen aikana?

 

Hyvä tapa tutkia tunteita on pohtia tunteen rinnalle tarve, ja tarkastella sen jälkeen tilannetta rehellisesti.

 

Otetaan esimerkiksi ärtymys, sen taustalla oleva tarve on minulla tasavertaisuus. Olen paljon ollut sen äärellä, että miksi minä jään aina lastenhoitovastuuseen? Hoidan omat työt, ja toinen reissaa työn puolesta ympäri maailmaa. Rehellisyyden nimissä, minun täytyy ymmärtää töidemme erilaisuus – murun työhön kuuluvat työmatkat. Tähän liittyy myös kateus, minkä olen opetellut sanomaan ääneen, sillä kateus kasvaa vain hiljaisuudessa. Mutta voisiko tilannetta tasapainottaa esimerkiksi minun omilla pienemmillä matkoillani, nyt kun lapset eivät ole enää niin pieniä? Tasapainoa on tuonut omalta osaltaan minun urani, tilanne oli erilainen kun olin vielä kotiäitinä.

 

Kaipauksen takana on tarve kuulla toisesta ja halu jakaa arkea, ”painaa pää toisen olkapäälle” edes vähän, vaikka toinen olisikin kaukana. Kukaan muu ei ole yhtä kiinnostunut minun tai lasten asioista kuin muru. Jos hän ei ole läsnä jakamassa sitä kaikkea, skype ja puhelut voivat tehdä ihmeitä. Sen olemme kuitenkin oppineet, että on parempi pysyä tekstiviesteissä, jos ei ehdi olla läsnä toiselle. Siitä olemme saaneet aikanaan isoja riitoja työmatkojen aikana aikaiseksi. Kaipaukseen saa kuitenkin helpotusta myös läheisten, kuten äidin kanssa juttelemalla tai kääntymällä hyvien ystävien puoleen.

Mustasukkaisuus on kiusannut minua välillä. Sillä on omat juurisyynsä, mutta keskellä pikkulapsiperheen ruuhkavuosia yksi iso tekijä on minun ja murun yhteisen ajan puute. Tuntuu lähes kohtuuttomalta, että muut saavat jakaa murun kanssa matkakokemuksia, mutta minä en. Tarve mustasukkaisuuden takana on yhteinen aika. Meidän kahdenkeskiset hetket ja erityisesti matkat. Hammasta on täytynyt purra ja puhua, sillä tässä asiassa täytyy jaksaa olla kärsivällinen. On eri asia käydä työmatkalla kuin säästää rahoja rakkauslomaan ja kesälomaan samaan aikaan.

 

Parasta lääkettä riitojen ennaltaehkäisyssä on puhuminen ja murulta saatu empatia. Kun muru jaksaa kuunnella, halia ja ymmärtää, minunkin oloni tasoittuu. Sitä ei voi tässäkään liikaa alleviivata, sillä juuri oletukset jos mitkä saavat mielikuvituksen laukkaamaan ja raivon kihisemään pahimmillaan. Pienetkin väärinkäsitykset voivat paisua kummasti, kun toinen on kaukana…

 

Olemme opetelleet käymään murun työmatkan läpi etukäteen, samoin meidän arjen täällä Suomessa. Tiedämme niin tarkkaan kuin se on mahdollista, mitä on tulossa ja onko yhteydenpito mahdollista. On parempi itselle ja lapsille, ettei edes odota skypepuhelua, jos se on epävarmaa. Se myös ehkäisee turhaa huolestumista tai väärin ajoitettuja yhteydenottoja. Myös arjen kuviot on käyty läpi, niin viikon ruuat kuin lastenhoitokuviot. Pyykit ja muut siivoushommat minimoidaan ja hoidetaan etukäteen.

 

Etukäteen kannattaa myös pohtia, mitä on tulossa reissujen jälkeen. Jos reissuun kuuluu illanviettoja tai biletystä, miten se vaikuttaa kotiintuloon? Toki on ihanaa antaa toisen nauttia elostaan, mutta tasapaino täytyy säilyttää ja ottaa kotona oleva huomioon. Ja kannattaa muistaa, milloin hehkuttaa mahtavasta ruuasta ja upeista keleistä, jos toinen rämpii loskassa kolmen lapsen kanssa syöden viidettä päivää makaroonilaatikkoa.

 

Ja loppujen lopuksi, en minä voi vastuuttaa murua minun onnestani. Yksinollessani olen kysynyt itseltäni monesti, mitä kaipaan kun muru on kotona iltaisin? Olen siis pitänyt omia ”lukumaratooneja”, soitellut ystäville, ollut vain hiljaa ja siivonnut, käynyt kylvyssä, joogannut ja yrittänyt mennä ajoissa nukkumaan. On ihan hyvä olla vähän yksinkin tämän kaiken hulinan keskellä.

Lopulta kotiinpaluun hetki tuntuu juhlavalta. Voi olla, että hieman riidellään. Lapset ottavat oman tilansa ja paikkansa murun sylistä ja kaikki kaipaavat huomiota.  Mutta kun oman rakkaan syliin pääsee, suudelmat tuntuvat erityisen pehmeiltä ja koko keho kihelmöi kosketuksesta. Ikävä pyyhkiytyy pois ja rakkaus tulvii kotiin. Joka kerta sitä jollain tavalla tajuaa, miten hyvää erossaolo ja kaipaus meille taas tekivätkään. <3

 

Miten sinä ja kumppanisi valmistaudutte, jos jompi kumpi on lähdössä työmatkalle? Onko sinulla hyviä vinkkejä muille, millä minimoida riitoja ja lisätä rakkautta?

*Kuvat ovat omia. <3

*Jos et ole vielä Puhu murun seuraaja ja tykkääjä Facebookissa, tule mukaan matkaan! Löydät Puhu murun myös instagramista – joka on ehkä kaikista reaaliaikaisin paikka seurata elämääni.

You may also like
Hyvinvointi, Seksuaalikasvatus
Seksuaalikasvattajan on ensin katsottava peiliin
huhtikuu 14, 2019
Collaborations, Lifestyle
Murun kanssa treffeille leffaan + ARVONTA
huhtikuu 7, 2019
Hyvinvointi
Parisuhde, jossa elää rakastavaiset
maaliskuu 26, 2019
Uncategorized

Loppuuko imetys tähän?

Lauantaina suuntasin Prahaan Seksuaaliterveyden maailmanjärjestön konferenssiin Prahaan. Työmatkalle lähtiessäni olin saanut syyllisyyden tunteen sivuun ja olo oli jännittynyt. Ilmassa oli silti erilaista haikeutta kuin vain ikävää. Se haikeus oli surua. Suru liittyi pohdintaan, loppuuko minun ja kuopuksen kaksivuotinen imetystaival tähän.

 

Itkin tällä viikolla lähes jokaisena iltana, kun imetin kuopusta hänen mennessään nukkumaan. 

 

Olen oppinut rakastamaan imetystä ja noita ihania yhteisiä läheisyyden hetkiä pitkin päivää. Yhteys, joka välillämme on imetyshetkinä, on jotain, mitä ei muuten ole. Kun kuopus katsoo silmiini, tuntuu kuin hän katsoisi sydämeeni. Annamme toinen toisillemme läheisyyttä ja rauhoitumme. Me vain olemme yhdessä.

Toki on ärsyttäviäkin imetykseen liittyviä hetkiä, kun taapero vain vaatii ja vaatii maitoa. Kovaa ja uhmakkaasti. Käyttäen kaikki keinot, jotka hän vain keksii. Kyllä yleensä pieni maitosuu voittaa. Tai jos hän puree. Auts! Tai huutelee läpi yön: ”Maitoooo!” Noita hetkiä ei tule ikävä.

 

Hyvät hetket ovat silti voittaneet. Aina. 

 

En itse ajatellut edes, että lopettaisimme vielä. Enemminkin olin ajatellut, että ainakin tämä kesä menee vielä imettäen.

 

Työreissuni tuli nopealla aikataululla ja erossaoloaikamme on niin pitkä, että voi olla, että imetys jää. Minulla on mukana rintapumppu, enkä sinänsä pelkää maidon loppumista. Tiedän, että se riittää.

 

Toisen lapsemme kanssa kävin Berliinissä kuuden päivän työmatkalla ja imetys jatkui lentokentällä kuin en olisi ikinä ollutkaan poissa. Tyttö oli silloin hieman yli 2-vuotias, niin kuin kuopus nyt.  Mutta lapset ovat erilaisia, joten en ihan uskalla luottaa tuohon aiempaan kokemukseeni.

 

Lisähaikeutta tähän tuo tällä kertaa lopullisuus. Voi olla, että en enää koskaan imetä. Lapsilukumme voi hyvin olla tässä. Ajatuskin siitä nostaa silmiini uudelleen ja uudelleen kyyneleet. Enkö oikeasti ikinä enää imetä? Nytkö jo tämä vaihe on ohi?

 

Voihan olla, että tästä seuraa helpotuksen tunne. Kun päästää irti, saa ehkä tilalle jotain, niin kuin kirjailija Tommy Hellsten sanoo. Onko se vapautta? Mitä se on?

Imetyksen yllättävä loppuminen voi olla helpompi kuin pitkä ja kivulias taistelu. Eikö?

 

Lopullisesti tähän saan vastauksen vasta, kun palaan kotiin huomenna. Voi toki olla, että imetän heti lentokentällä tai sitten huomaan, että tämä oli nyt tässä. Tirautan murun sylissä muutaman kyyneleen ja katson kuopusta ylpeänä. Me teimme sen, kaikista alun imetysvaikeuksista huolimatta. Me imetimme WHO:n suositteleman 2 vuotta!

 

Ehkä voin kaivaa hymyillen vintiltä esiin kaikki ne mekot, joita en ole voinut käyttää imetyksen takia? Ehkä, ehkä, ehkä. Katsotaan, mitä kuopus tekee. Olen aina halunnut edetä lapsentahtisesti imetyksessä ja niin teen nytkin.

 

I  <3 imetys 

 

LISÄYS:

Eipä loppunut imetys työmatkaani. Heti lentokentällä pikkuinen säntäsi syliini ja huusi: ”Äidin maitoo!” Se oli kyllä suloista ja ihanaa. Sydän suli rakkaudesta. <3

 

*Oletko sinä tehnyt pidempiä reissuja ilman lasta kesken imetyksen? Miten meni? Jatkuiko imetys sen jälkeen?

*Onko sinulla jotain vinkkejä minulle tai muille äideille, ketkä pohtivat tätä samaa?

*Tietoa imetykseen liittyvistä asioista saat Imetyksen tuki ry. sivuilta. Suosittelen tutustumaan myös Laktivistiäitiin Facebookissa.

*Jos et ole vielä Puhu murun seuraaja ja tykkääjä Facebookissa, tule mukaan matkaan! Nostan siellä kiinnostavia artikkeleita, vanhoja ja uusia blogejani. Toisinaan arjen kuulumisia ja oivalluksia. Olisi mahtavaa, että sinäkin olisit mukana ja kommentoisit siellä. =)

You may also like
Perhe
Ärtymyksestä rakkauden tulvaan
helmikuu 24, 2019
Hyvinvointi
Olenko raskaana?
tammikuu 6, 2019
Perhe
Imetyksen lopetus yllätti
lokakuu 24, 2018
Uncategorized

Viisi yötä poissa kotoa – Miksi koen lähdöstäni syyllisyyttä?

NYT! Minun vuoroni lähteä, sillä yleensä muru lähtee työmatkalle. Lähden ensi viikolla Maailman seksuaaliterveysjärjestön (WAS) konferenssiin Prahaan edustamaan Suomen Seksologista Seuraa. Olen ihan superinnoissani ja motivoitunut. Mutta. Syyllisyys on hiipinyt myös mieleeni.

 

Mistä kummasta tämä syyllisyys on tullut? Tätähän olen odottanut! Vaikeina hetkinä se on ollut unelma, jota kohti menen pikku hiljaa askel askeleelta. Jokainen pyykkikoneen läpi meno, lapsen kiukkukohtauksen rauhoittelu tai imetys ovat olleet askelia.

 

Suomen Mielenterveysseuran sivuilla syyllisyydestä sanotaan, että syyllisyyden tunteisiin kuuluvat häpeä, tunnontuskat ja katumus. Tunnistan heti tunnontuskat. Ne liittyvät vahvasti tulevaan työmatkaani ja ne tuntuvat kehossa asti. Välillä on melkein pahaolo, kun ajattelee liikaa tulevaa matkaa syyllisyyden kautta.

 

Edellisen kerran olin työmatkalla Berliinissä melkein kolme vuotta sitten! Se voi tuntua kaukaiselta, mutta aika on mennyt äkkiä äiti-hommissa. Tässä välissä olen ollut kotona lasten kanssa ja tehnyt töitä enemmän ja vähemmän. Niin ja tehtiin me Samin kanssa Pannaan menemään kirjakin!

 

Järjellä ajateltuna voisin lähteä vailla turhia syyllisyyden tuskia. Tunteet eivät kuitenkaan aina järkeä kuuntele. Ikävä kyllä.

 

Siksi teen itselleni saman kuin jos pyydän asiakkaitani tekemään. Raakalista siitä – MISTÄ SYYLLISYYTESI JOHTUU? Sitten käyn listan läpi, katson jokaisen asian taakse ja mietin, mitä ne tarkoittavat. Mistä juuri tuo syyllisyyden tunne kumpuaa?

 

* Miten lapset pärjäävät?

* Miten muru jaksaa?

* Miten imetyksen käy?

* Pelko omasta ikävästä – mitä jos en osaa nauttia yksin olosta?

* Mitä jos minulla on liian kivaa?

 

Nämä asiat nousivat spontaanisti. Melkein nolotti kirjoittaa niitä. Miten ihmeessä lapset tai muru eivät muka pärjäisi ilman minua, totta kai he pärjäävät! Ajattelenko, että olen jotenkin korvaamaton? Tai imetys. Voisin olla jopa helpottunut, että se loppuisi luonnollisesti. Mutta samaan aikaan suren imetyksen loppumista jo etukäteen.

 

Pelko omasta ikävästä ja siitä nautinko yksinolosta, on tärkeä kohta listallani. Se on kuin huutomerkki. Tämän äidin on korkea aika lähteä pidemmäksi aikaa ja kauemmaksi kuin yhdeksi yöksi Turkuun. Minä tarvitsen äitinä, naisena ja vaimona varmuuden siitä, että riitän itselleni omana itsenäni. Haluan huomata, miten ihanaa on olla yksin.

 

Jos minulla on liian kivaa, niin mitä sitten?! Pahinta, mitä se voi aiheuttaa on onnellinen nainen, joka palaa työmatkalta kotiin perheensä luokse.

 

Listan teko auttoi minua. Tai oikeastaan koko tämän blogipostauksen teko. Koska on ihan turhaa kantaa harteillaan syyllisyyttä, joka ei ole tarpeen. Ensi viikolla varmaan kipuilen lähtöä hieman ja valutan kyyneliä laittaessani lapsia nukkumaan. Saatan myös voivotella, miten osaan nukkua ilman murua. Se on ihan ok.

 

Lauantaina kun lähden, lähden työmatkalle ilman taakkaa. Aion nauttia innostuksestani työtäni kohtaan, aamupaloista ilman lapsiperheen sirkusta, lounaista kiinnostavien työkollegoiden kanssa ja illalla voin nauttia lasin viiniä terassilla. 

 

Ikävä kotiin on sitä rakkautta, mikä saa minut hymyilemään ja rakastaan perhettäni vieläkin enemmän.  Ehkä pieni välimatka tekee meille kaikille hyvää. Avain on kaunis kaipaus. <3

 

 

*Oletteko te tunteneet syyllisyyttä työmatkalle tai lomalle lähtiessänne, jos lähdette ilman perhettä? Miten olette selättäneet syyllisyyden vai oletteko kantaneet siitä taakkaa mukananne matkalla?

 

*Laittakaa minulle ihmeessä hyviä vinkkejä syyllisyyden kanssa. Tai vaikka matkavinkkejä Prahaan. Toivottavasti ehdin edes pienen hetken kurkata, millainen Praha on kongressikeskuksen ulkopuolella. =)

You may also like
Hyvinvointi
Parisuhde, jossa elää rakastavaiset
maaliskuu 26, 2019
Perhe
Ärtymyksestä rakkauden tulvaan
helmikuu 24, 2019
Hyvinvointi
Kuule minut rakas
lokakuu 7, 2018
Uncategorized

Päätimme jäädä kaupunkiin –toistaiseksi

Toukokuu tuli ja meni. Päätöksen tekeminen tuntui luissa ja ytimissä. Päättäväisesti veimme muuttoa eteenpäin ja minä hoidin käytännön asioita. Olin jo soittanut päiväkotipaikan tytöllemme ja pojan uuteen kouluun. Tyttö sai paikan yhdestä maailman ihanimmista päiväkodeista. Pojan uusi opekin oli jo tiedossa, hän oli minun vanha openi. Muutto tuntui hetken niin selvältä ja oikealta.

 

Isommat lapset näyttivät omilla tavoillaan pelkonsa ja huolensa. Keskimmäinen pissaili sänkyyn vähän väliä öisin ja koululainen kiukutteli. Hän oli jopa muuttamassa naapuriin kaverinsa luokse. Vauva takertui minuun normaalia enemmän. Ehkä hän ymmärsi puheet lähtemisestä ja pelosta.

 

Epävarmuus alkoi kalvamaan mieltä kuitenkin, vaikka olimme tehneet päätöksen. Enää en nähnyt ihanaa helpompaa elämää maalla vaan liian ison talon, jota siivosin yksin uupuneena murun ollessa töissä. Muru näki itsensä väsyneenä pimeässä ajamassa kohti Karkkilaa. Olisinko yksin lasten kanssa suurimman osan ajasta, kun työmatkat veisivät isän, aviomiehen ja rakkauden?

 

Meillä kummallakin työt painottuvat pääkaupunkiseudulle. Työmatkat olivat huolemme jo alun alkaen. Ne huolettivat edelleen tai jopa enemmän. Itse olin alkanut pohtia, olinko nähnyt itseni vain kotiäitinä. Ensi vuonna minun oli kuitenkin tarkoitus palata työelämään. Miten voisin alkaa yrittäjäksi ja perustaa seksuaaliterapia vastaanoton Helsinkiin, jos asuisin Karkkilassa?

 

Samaan aikaan näin silmissäni tutun Karkkilan liikuntahallin. Siellä lapseni pääsisivät hyvien valmentajien siipien suojassa kasvamaan koripalloilijoiksi ja urheilijoiksi. He saisivat saman ilon ja rakkauden liikuntaa kohtaan kuin me saimme lapsina murun kanssa. Pelko liian totisesta ”otsa kurtussa” urheilusta jäisi Helsinkiin. Maalla jokainen lapsi on arvokas ja kentälle pääsee kaikki, jotka  haluavat pelata.

Me olimme murun kanssa jo etukäteen suunnitelleet muuton. Ennen muuttoa talo olisi kuitenkin pitänyt tyhjentää täysin, siivota putipuhtaaksi. Ja remonttikin olisi pitänyt tehdä. Itse muutto alkoi myös tuntua varsinaiselta painajaiselta. Perheeni oli asunut talossa jo 80-luvulta saakka ja talon tyhjeneminen alkoi näyttää epätodennäköiseltä aikatauluumme nähden. Oli pakko todeta, että emme voi tehdä asialle mitään. Talosta ei tulisi ikinä meidän taloa, jos perheeni tavarat jäisivät sinne pyörimään.

 

Tuntui vaikealta myöntää, että maalle muuttomme päälle alkoi kertyä harmaita pilviä. Toivoin niin monena iltana salaa sitä ihmeellistä kristallipalloa, josta olisi voinut tarkistaa, teemmekö elämämme virheen, jos muutamme. Tai vielä isomman virheen, jos jänistämme. Vai olemmeko niitä pirun jahkaajia, joilta elämä menee ohi niin kuin viimeksi pohdin?

 

Huomasin myös, että minuun vaikuttivat  eri ihmisten mielipiteet. Toiset kannustivat ihanasti muuttamaan maalle, toiset nostivat rehellisesti esiin asioita, jotka puolsivat kaupungissa asumista. Osa pelotteli tai ihmetteli suuresti, miten ihmeessä me muutamme Karkkilaan. Oli todella mielenkiintoista lukea teidän kaikkien kommentteja viestiketjusta. Miten näin jo mielessäni sen helpotuksen ja vapaan olon maalla. Tai toisaalta ahdistuksen ja yksinäisyyden omalla pihalla nököttäessä. Olen palannut lukemaan kommenttejanne monta kertaa.

Teimme päätöksen jäädä vielä Helsinkiin. Peruin päiväkotipaikan ja koulupaikan. Se tuntui melkein tappion myöntämiseltä. Nolotti ja hävetti. Esikoinen oli hyvin onnellinen meidän jäädessä. Keskimmäinen vähän ihmeissään, mutta tyytyväinen ja yöpissailut loppuivat kuin seinään. Vauva tunnusteli muiden fiiliksiä. Meille jäi vieläkin ristiriitainen olo murun kanssa. Ja haikeus. Minä olin jopa turhautunut ja toisaalta helpottunut.

 

Kun olemme käyneet Karkkilassa päätöksen teon jälkeen, on tullut outo tunne. Tunne siitä, että tänne me kuulumme. Aika ei vaan ollut vielä oikea. Siksi olemme jatkaneet muuton suunnittelua rauhallisemmalla tahdilla. Jos remontti saadaan kuntoon ja työkuviot selviävät, voipi olla, että ensi vuonna suuntaamme jo Karkkilaan. Puhtaus, rauha ja hieman lisää tilaa ovat tarpeita, jotka eivät ole hävinneet mihinkään.

Nyt kuitenkin Töölö Helsingin sydämessä on kotimme. Jos jotain opimme ja saimme arkeemme,  niin rakkautta nykyistä eloa kohtaan. Miksi emme nauttisi nyt kaupungin vilinästä, ystävistä täällä, merestä ja kesäisistä leikkipuisto hulinoista täysin rinnoin. Kyllä meidän täytyy murun kanssa varmaan käydä vielä Helsingin yöelämässä ja nauttia hiprakassa aamu auringon noususta, kun kävelemme kotiin lasten ollessa mummolassa. Se on meinaa aika ihanaa. <3

 

*Miten te jotka olette muuttaneet maalle, olette kokeneet työmatkat, jos ne ovat pitkät? Onko lukijoissa, niitä jotka asuvat Helsingissä ennen kaikkea töiden takia? Tai niitä, jotka ovat muuttaneet maalta takaisin kaupunkiin syystä tai toisesta? Kaikki kommentit ovat arvokkaita. Uskon itse siihen, että muiden kokemuksista voi itsekin oppia.

 

Kiitos jo etukäteen! =)

You may also like
Perhe
Ärtymyksestä rakkauden tulvaan
helmikuu 24, 2019
Perhe
Putkiremontti tulossa – vinkkejä otetaan vastaan!
elokuu 26, 2018
Hyvinvointi
TOP 5 – Tunteita herättävät postaukseni
kesäkuu 3, 2018
Uncategorized

Kaipaus voi vahvistaa arjessa haalistunutta rakkautta

Muru tekee säännöllisen epäsäännöllisesti työmatkoja ulkomaille. Reilun kuuden vuoden yhdessä olonkin jälkeen ikävä aina yllättää voimallaan. Ikävä tuntuu kehossa ja se täyttää ajatukset. Välillä se saa ärsyyntymään ja ärjymään. Joskus se tekee minut mustasukkaiseksi.

Ikävä alkaa hiipiä jo ennen kuin muru lähtee lentokentälle. Mielen täyttää haikeus ja olo tulee vähän alakuloiseksi. Äitinä minun täytyy kuitenkin pitää ”hymyä huulilla” , sillä en ole ainoa, jota ikävä painaa. Lapset reagoivat myös ikävään, kukin omalla tavallaan. Puhumme yhdessä ikävästä ja kaipauksesta. Silti lasten ikävöinti on välillä yllättävän rankkaa. Kolmen kanssa yksi syli käy välillä ahtaaksi.

Eilen saimme ennen päivällistä iloisen puhelinsoiton murulta. Se kuitenkin päättyi valtavaan itkuun isomman tyttömme kohdalla. Tuntui kuin pato olisi auennut ja itku sekä huuto tulvivat hänestä. Koko rappu varmaan raikasi sydäntä särkevistä ”Isiiiiiii, isiiiiiiii, isiiiii” -huudoista. Vauva ei ihan ymmärtänyt, mitä tapahtui, mutta yhtyi itkuun kuitenkin.

Yritin lohduttaa tyttöä parhaani mukaan, vaikka en isi ollutkaan. Itku jatkui pitkään ja helpotti vasta, kun muru soitti skype -puhelun. Minä näin siinä kaiken kaaoksen keskellä valtavasti rakkautta. Tunsin jopa ylpeyttä, miten vahva suhde tytöllämme on isäänsä. Esikoisella ja kuopuksellakin oli ikävä isää, mutta he näyttivät sen eri tavoin. Esikoinen vain puhui taukoamatta ja vauva kitisi puhelimen perään.

Huomaan itsekin vasta murun ollessa pois arjen hulinoista, miten valtavasti rakastan häntä. Ajattelen häntä enemmän. Kaipaus on tärkeä tunne. Se auttaa näkemään lapsiperhe arjessa haalistuneen rakkauden piinkovan ytimen. Silloin tiedän, miksi haluan jakaa elämäni juuri tuon miehen kanssa.

Ikävä koskee välillä kehossa ja odotan hänen kotiintuloa yhtä paljon kuin lapset. Iltahetkemme tv-sarjoja katsellen saa kultareunukset. Ei telkkarin katsominen yksin rentouta yhtään niin paljon. Ikävöin murua silittämässä minun hiuksia ja hieromassa hartioita. Vaikka positiivista on, että yksin ollessani teen kotitöitä paremmin, kun en ole nauttimassa elosta murun kainalossa. (naurua)

Kaipaan kosketusta, hellyyttä ja seksiä. Olen työmatkojen ajan rakkauden vankilassa odottamassa murun kotiintulo päivää. Välillä se tuntuu kuin olisi muurahaisia pöksyissä. Olo on kuin laihduttajalla. Ajattelen seksiä enemmän kuin normaalisti, koska en saa nauttia siitä. Sooloseksi on toki ihanaa, mutta seksiin kuuluu yhteys toiseen ja sitä ei saa yksin. Odotus onneksi palkitaan intohimoisella jälleen näkemisellä lasten mentyä nukkumaan. Joskus intohimo menee yli ja muuttuu tappeluksi, kun toinen on liian väsynyt matkan jälkeen.

Toisinaan ärisen murulle puhelimessa, koska ikävä saa olon ärsyyntyneeksi. Tulee helposti motkotettua: ”Miksi aina sinä pääset ulkomaanreissuille?” Vaikka oikeasti minun tekisi mieli sanoa: ”Halkean kohta tästä ikävästä, tule nyt piru vie pian kotiin sieltä.”

Huomaan myös, että tulen erilailla herkäksi murun puheille, kun hän on matkalla. Tulkitsen helposti hänen äänensävyään tai sanomisiaan. Ikävä värittää niitä. Saatan ajatella, että eihän tuolla ole yhtään ikävä minua, vaikka muru olisi vain hyvin väsynyt. Näinä hetkinä on myös otollinen hetki tulla mustasukkaiseksi.

Muutamia vuosia sitten muru lähti Serbiaan työmatkalle ja matkaseurana oli Suomesta kovimpien mallitoimistojen ”seksikkäimmät mallit”. Vaikka kuinka yritin, ärisin murulle joka toisella kerralla, kun puhuttiin puhelimessa vain mustasukkaisuuden takia. Tiukkasin jopa suoraan: ”Joko olit panemassa?” Naurettavaa, mutta niin totta.

Luottamus on kuitenkin parisuhteen yksi kulmakivi. Ei ulkomaille asti tarvitse lähteä pettämään. Jokaisessa suhteessa on omat säännöt, jotka on hyvä puhua selviksi. Meillä on omat sääntömme.

Muru on muistuttaa minua usein ennen työmatkalle lähtöä, että pettäminen on valinta. Hän on valinnut minut. Tuota lausetta murun täytyy toistaa minulle vielä pitkään, sillä se auttaa. Puhuminen ylipäänsä auttaa. Työmatkan aikana on vielä tärkeämpää varoa oletuksia. Niistä syntyy helposti turhaa riitaa ja mielipahaa.

Työmatkat voivat mielestäni vahvistaa rakkautta. Lapsienkin on hyvä oppia käsittelemään kaipauksen ja ikävän tunteita. Samalla he oppivat luottamaan, että vanhemmat tulevat aina takaisin. Rakkaus on läsnä, vaikka ihmiset olisivat eri paikoissa. Työmatkaviikkoina meidän aikuisten ei tarvitse kinata, kumpi pesee kakkapyllyn. Sen sijaan voimme illalla ikävöidä toisen lämmintä ihoa ja tuttua tuoksua.

Ehkä nämä matkat tekevät minulle ja murulle oikein hyvää. <3

You may also like
Collaborations, Lifestyle
Murun kanssa treffeille leffaan + ARVONTA
huhtikuu 7, 2019
Hyvinvointi
Parisuhde, jossa elää rakastavaiset
maaliskuu 26, 2019
Lifestyle
Puhu muru on podcast miesten salaisuuksista
maaliskuu 10, 2019
Close