Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Tag

raskaus

Hyvinvointi

Olenko raskaana?

Miten monta kertaa olenkaan elämäni aikana luullut olevani raskaana? Monta, liian monta kertaa! Vaikka menkkani ovat olleet suhteellisen säännölliset aina, ovat ne silti heitelleet ja olen säikähtänyt itse  ja säikytellyt poikaystäviäni. Ja kerran tuo säikähdys osuikin kohdallani oikeaan, ja minusta tuli yllättäen äiti vasta 22-vuotiaana.

 

Kuluneet yhdeksän vuotta ovat olleet siinä mielessä erilaiset, että vauvaa on välillä myös toivottu ja odotettu innolla murun kanssa. Silloin on joutunut kohtaamaan menkkojen alkamisen erityisen karvaana pettymyksenä, joka on aiheuttanut jopa kunnon ärtymyksen. Sitä on ollut niin varma kehon viesteistä: pienistä pahoinvoinnin aalloista, vatsan nipistyksenomaisista kivuista tai terästäytyneestä hajuaistista.

 

Viimeksi tähän hienoon paniikin ja ilon aallokkoon ajauduttiin vuoden viimeisinä päivinä. Murun totesikin, että taasko?! Minä sain itseni niin kierroksille, että parina yönä jäi yöunetkin varsin ohuiksi, kun kävin läpi mielessäni erilaisia skenaarioita. Neljäs lapsi muuttaisi taas elämää aikalailla, tarvitsisimmeko uuden auton, asunto olisi ainakin liian pieni… Miten minun urani?

 

”Olin jo antanut kaikki vauvantarvikkeetkin pois! Olin jo luullut, että kuoleman laakso on kohta ohi! Olimme jo päässeet lähes 100% varmuuteen, että lapsilukumme on täynnä! Meidän piti lähteä surffaamaan koko perheen voimin ilman vauvahässäkkää!”

Tiedän, etten todellakaan ole ainoa tämän aihepiirin kanssa painiva nainen. Niin monet ystäväni ovat soitelleet vuosien varrella ”hätäpuheluita” minulle, kun menkat ovat olleet tipotiessään. Yhdessä ollaan puhuttu asiat halki, poikki ja pinoon aina melkein lapsen nimiäisiin saakka. Ajatus abortista on usein ahdistanut, mutta ollut silti tärkeä turva ja osa keskustelua. Kunnes ollaan taas muistettu, että eihän kukaan ole vielä raskaana  ”virallisesti”.

 

Useimmiten  menkat ovat alkaneet aina jossain vaiheessa. Toki on tullut myös iloisen hämmentyneitä vauvauutisia ja on päädytty aborttiinkin, jota on surtu yhdessä.

 

Google on suorastaan sauhunnut hakusanoista ”ensimmäiset raskausoireet” , ”oudot raskausoireet”, ”koska huomasin olevani raskaana” ja ”lasketun ajan laskuri”. Jo pelkkä asian selvittäminen on rauhoittanut mieltä (se voi tietenkin myös pahentaa tilannetta). Mutta mieli ei tahdo millään rauhoittua ennen kuukautisten alkua tai raskaustestin tulosta. Toisinaan testejä on mennyt muutamakin…

 

Mutta miksi sitten, kaikesta paniikista huolimatta – joka kerta läsnä on pettymys? Vaikka en haluaisi olla raskaana, olen samalla pettynyt, etten ole. Seurauksena voi olla jopa surua. Eihän siinä ole järjen hiventäkään?!!!

 

Jokin outo ja ihana ilo siinä uuden raskauden mahdollisuudessa on läsnä, vaikka järki sanoisi ettei siinä ole mitään mieltä. Tuon rakkaudentäyteisen tunteen edessä tulevat ongelmat ovat vain haasteita, joista jotenkin aina selvitään.

 

Kunnes tulee realismi.

 

Olisinko ollut ensimmäisen kerran elämässäni tilanteessa, jossa abortti olisi ollut ainoa oikea ratkaisu? Resurssit ovat elämässä rajalliset, enkä tiedä olisimmeko voineet ottaa vastaan neljättä lasta. Omien resurssiemme lisäksi olen alkanut miettiä viime vuosina aivan uudella tavalla myös maapallon resursseja. Olemme jo kuormittanut maapalloa reilusti oman osamme yli!

Luonto teki kuitenkin asiasta päätöksen, ja menkat  alkoivat juhlallisesti vuoden vaihduttua melkein viikon myöhässä. Olo oli helpottunut vaikkakin hieman surumielinen. Mietin itsekseni, että montakohan kertaa vielä panikoin mahdollista raskautta ennen vaihdevuosia? Ja sitten suren ehkä sitä, kun tätä paniikkia ei enää ole? Vai tuuletanko onnesta?

 

Kallistun siihen, että tästä kaikesta kannattaa nauttia, laittaa ehkäisy kuntoon (meillä on kunnossa) ja tarvittaessa hakea ajoissa se raskaustesti – jotta voi nukkua rauhassa. <3

 

*Oletko sinä panikoinut, koska olet pohtinut että olet raskaana? Tapahtuuko sinulle tätä usein? Miten kumppanisi suhtautuu siihen?

*Tsekkaa myös aiempia kirjoituksiani aiheesta:

Raskauden keskeytys olosuhteiden pakosta

Kupari kierukka – ystävä vai vihollinen?

Kun äidin ehkäisy pettää – on kiire tehdä valintoja

Lisää lapsia vai kohti urahaaveita?

Lapsiluku täynnä(kö)?

Äidiksi yllättäen

*Kuvat by Muru

*Jos et ole vielä Puhu murun seuraaja ja tykkääjä Facebookissa, tule mukaan matkaan! Löydät Puhu murun myös instagramista – joka on ehkä kaikista reaaliaikaisin paikka seurata elämääni. =)

You may also like
Hyvinvointi, Seksuaalikasvatus
Seksuaalikasvattajan on ensin katsottava peiliin
huhtikuu 14, 2019
Perhe
Mistä kaikesta jouluna voi riidellä
joulukuu 19, 2018
Perhe
Vinkit lasten seksuaalikasvatukseen
marraskuu 18, 2018
Hyvinvointi

Äitiyden ja muuttuvan seksuaalisuuden kohtaaminen

Vauvakuumeen vimmassa tai vauvahaaveiden maalatessa kauniilla pensselillään kuvaa vauva-arjesta, ei todellisuuden ääni aina kuulu. Haaveiden maailmassa tuore äiti katselee kaunista vauvaa sylissään, ja kumppani katsoo heitä rakastunein silmin.Väsymyksen sumentama maailma, ikuinen äitinuttura ja ärsyttävä kumppani ovat vain jonkun muun elämää. 

 

Kunnes alkaa raskaus. Vaikka äitiys alkaa hiipimään naisen ja kumppanin elämään jo haaveesta, todellisuus näyttää kyntensä useimmiten viimeistään raskausaikana.Tässä vaiheessa tuoreet vanhemmat tarvitsisivat tietoa tulevasta muutoksesta myös seksuaalisuuden ja parisuhteen osalta.

 

Raskausaikana nainen kohtaa ensimmäisen kerran aikuisiällä tunteen, että omaan vartaloon ei ole kontrollia. Omaan seksuaalisuuteen ei myöskään ole kontrollia. Halu voi kadota tai hypätä tähtiin, kumppani käy samaan aikaan omaa matkaansa. Ja molempien on käytävä oma matkansa haaveiden, pelkojen ja todellisuuden viidakossa. Miten käy niiden yhteensovittaminen?

 

Raskauden kulkua etenkään ensimmäisen lapsen kohdalla on vaikea ennustaa. On otettava vain vastaan se mikä tulee. Eikä palautusmahdollisuutta ole!

Tulevat vanhemmat joutuvat kiperien tilanteiden eteen. Yksin odottaja käy asiat läpi hieman eri tavalla ja lisähuolena voi olla pelko lopullisesti yksinjäämisestä.

 

Miten ottaa uudet haasteet vastaan? Stressaako tulevaisuus jompaakumpaa? Pysyvätkö he tiiminä? Miten he sopeutuvat uusiin rooleihinsa? Miten käy parisuhteen? Kuka päättää rahan käytöstä, kun toinen jää kotiin? Entä ajankäyttö – sinun aika, minun aika, meidän aika ja perheaika?

 

Eikä onnenkeksejä jaeta tasan haasteiden viidakossa. Osa joutuu kulkemaan kivikkoisemman polun.

 

Vauvan syntyessä todellisuuden imu vain vahvistuu. Uusista rooleista tulee totisinta totta. Synnytyksen kulku ja se, miten yhteinen taival vauvan kanssa  lähtee käyntiin, vaikuttavat naisen kokemukseen äitiydestä ja omasta seksuaalisuudesta. Kumppanin on samaan aikaan löydettävä oma uusi paikkansa. Mustasukkaisuuden ja ulkopuolisuuden tunteet ovat luonnollisia, kunhan ne eivät kasva liian suuriksi.

 

Väsymys on vauvavuoden vihollinen numero 1. Stressi ja huoli rahasta, asunnosta tai työpaikasta voi painaa mieltä. Parisuhteen etsiessä uutta muotoa tarvitaan kärsivällisyyttä, mikä voi olla lähes mahdotonta väsyneelle mielelle. Vaikka vauva vie paljon vanhempien huomiota,  toisen huomioimista, arvostavaa puhetta ja hellyyttä ei saisi unohtaa. On ihan normaalia, että uuteen elämäntilanteeseen sopeutuminen vie aikaa.

 

Seksuaalisuuden saralla haasteita aiheuttaa yhteisen ajan puute. Spontaanin seksin aika loppui kuin seinään. Nyt tuo pieni nyytti määrää tahdin. Halujen eriparisuus vaivaakin monia kuten myös erilaisien tarpeiden sekamelska. Kumppani kaipaa esileikkiä, toinen vain pikapanon ja nukkumaan. Imetys voi olla aiheuttaa monenlaisia tunteita ja tuntua jopa syyltä haluttomuuteen. Ja bonuksena naiselle synnytyksestä sekaisin olevat hormonit! Ja bonuksen bonuksena keho, joka voi tuntua täysin vieraalta.

Itse kolmen lapsen äitinä haluan jakaa teille yhden parhaista ohjeista,  joka on auttanut minua pysymään järjissäni. Laura Saarikoski jalosti HS:n kolumnissaan Salamatkustaja bloggaaja Satu Rämön lainausta luoden termin ”neljän vuoden kuoleman laakso”:

 

”Kun neljä vuotta jaksaa tarpoa, vanhempien onnellisuus palautuu samalle tasolle, jolla se oli ennen lapsen syntymää.” Satu Rämö

 

Eli aika aikaansa. Juuri nyt sinusta voi tuntua siltä, että vaellat ”neljän vuoden kuoleman laaksossa”, joka muodostuu arjen raadollisesta monotonisuudesta. Se rasittaa ja miltei tappaa kaiken ihanan ja saattaa saada katumapäälle koko homman suhteen. Vaikka valoa ei näkyisi, se on siellä! Joten koita jaksaa sisko!

 

Seksuaalisuus ei lopu äitiyteen, vaan muuttuu läpi elämän ja mitä todennäköisemmin se vain syvenee . Voit lisää aiheesta postauksestani Seksuaaliterapeutin vinkit parisuhteen hoitoon pikkulapsiperheissä. <3

*Mikä sinulle oli äidiksi tulossa isoin muutos? Miten muutos näkyi seksuaalisuuden ja parisuhteen kannalta? Onko sinulla jotain hyvää vinkkiä tuoreille vanhemmille, jonka olisit itsekin halunnut kuulla.

 

*Jos et ole vielä Puhu murun seuraaja ja tykkääjä Facebookissa, tule mukaan matkaan! Nostan esiin kiinnostavia artikkeleita sekä vanhoja ja uusia blogitekstejäni. Toisinaan arjen kuulumisia ja oivalluksia. Kuvia elämästäni pääsee seuraamaan Puhu murun Instagram tililtä. <3

*Kuvat Pixabay

You may also like
Hyvinvointi, Lifestyle
Rakkausloma Berliinissä <3
toukokuu 30, 2019
Lifestyle, Seksuaalisuus
Viaton seksikissa
toukokuu 15, 2019
Hyvinvointi, Seksuaalikasvatus
Seksuaalikasvattajan on ensin katsottava peiliin
huhtikuu 14, 2019
Uncategorized

Raskausajan nolot ja hullunkuriset muistot

On paljon asioita raskaudesta, jotka kerrotaan vauva-lehdissä. Jos sinulla on jo lapsen saaneita ystäviä, heitä kannattaa kuunnella. Tosin suodattimen kanssa. Tulet kuulemaan niin kauhutarinoita kuin onnenhetkien muistelua. Mutta entäs ne nolot muistot, mitkä kaikki haluaisi unohtaa?

 

Tämä on huumoripitoinen lista, joka perustuu kolmen oman raskauteni kokemuksiin.

 

·      Pahoinvointi voi ilmentyä yllättävänä miespahoinvointina. Huomaat istuvasi ruuhkabussissa ja aina kun lähellesi tulee mies, olet oksentaa tai oksennat. Ihana, kamala tilanne. Harvemmin sitä komeat miehet oksettavat.

·      Kumppania voi varoittaa jo etukäteen, että saatat piereskellä unissasi. Suhteellisen huvittavaa. Etenkin, jos kumppanisi kuuluu niihin, joiden maailmassa naiset eivät piereskele.

·      Yhtenä päivänä haukut kumppanisi, miten helvetissä hän saattoi sinut tähän tilaan. Seuraavana päivänä kerrot, ettet ole ikinä ollut niin onnellinen kuin raskaana ollessasi.

·      Muisti ei toimi normaalisti. Et saa päähäsi neuvolassa, mikä kumppanisi nimi on. Neuvolatäti katsoo sinua ymmärtäväisesti, mutta pikku hiljaa näet häivähdyksen epäuskoa.

·      Erikoiset pelot. Säikähdin aurinkoa ottaessa, että lapsivesi alkaa kiehua kuumuudesta ja soitin äitiyspolille. Sain ehkä hieman huvittuneen vastauksen, että kaikki on hyvin. Kotona tajusin, että pelkoni taisi ennen kaikkea johtua palaneen masun kuumotuksen tunteesta.

·      Seksi muuttuu päivä päivältä kankeammaksi. Lopputulos on, että mies saa hoitaa työt ja sinä makaat erikoisessa asennossa tyynymeren keskellä. Olo on lähimpänä sinivalasta kuivalla maalla.

·      Vimma alkaa kutoa. Olen tehnyt kaulaliinan murulle, joka jostain syystä jäi kaappiin. Onneksi muru vakuutti, että ajatus on kaunein. Loukkaannuin silti verisesti.

·      Itkeminen. Itku tulee, kun bussi menee nenän edestä, paahtoleipä palaa tai telkkarissa näkyy suloinen kissanpentu. Toki aidostikin liikuttavat asiat itkettää, mutta niin myös kaikki, josta ei aina tarvitsisi itkeä…

·      Erikoiset ruokahimot. Vuorokauden ajalla ei ole väliä. Kaurapuuro maistuu maailman parhaalta, suklaa oksettaa ja tekisi mieli melkein syödä hiiliä takasta. Aamupala ei maistu, mutta tekisi mieli snägäriruokaa. Olen jopa kuullut, että joku on syönnyt mokkapaloja sinapilla.

·      Seksin himo. Loputon himo, mikä vain pahenee, kun saa seksiä. Orgasmit ovat parempi kuin koskaan ja olo superseksikäs. Kumppani on melkein peloissaan. 

·      Täysi haluttomuus. Mielenkiinto seksiin on nolla. Ihmettelet itsekin, miten tämä vauva edes saatiin alulle. Kumppani on aivan ihmeissään, miten tässä näin kävi.

·      Synnytysinto. Päädyt netin keskustelupalstoille ja facebookryhmiin melkein fanittamaan synnytystä. Katsot innoissasi Youtube-videoita ja lainaat kirjastosta kirjoja. Käyt ylimääräisissä synnytysvalmennuksissa ja odotat kuin kuuta nousevaa synnytystä. Synnyttäneet ystäväsi katsovat sinua kummissaan.

·      Kun synnytys tulee, iskee fiilis,en mä nyt ihan vielä haluakaan synnyttää. Kysyt kumppanilta melkein tosissasi, voiko tämän perua. Tiedustelet samaa kätilöltä vielä synnytysalissa.

·      Oli synnytys, millainen tahansa, en voi mitenkään kuvailla, miten ihmeellisen se hetki on, kun saat oman vauvasi syliisi. Kaikki se, mikä raskaus aikana ärsytti häviää rakkauden tieltä. <3

 

Jokainen äiti kokee raskauden ja vauvan saamisen omalla tavallaan. Noita hullunkurisia muistoja kannattaa kirjoittaa vauvakirjoihin tai omaan päiväkirjaan. Kun lapset ovat isompia heidän kanssaan on hauska muistella, mitä hassuja juttuja tapahtui, kun he olivat äidin mahassa.

 

Ihanaa raskausaikaa kaikille teille, jotka olette nyt raskaana. Onnea teille, ketkä olette jo siitä selviytyneet. Ja nyt vain pusimaan omaan murua, jos tämän jälkeenkin mieli tekee omaa vauvaa. <3 <3 <3

 

* Kerro ihmeessä blogin kommenteissa, mitä kaikkea hullua sinulle on tapahtunut raskausaikana. Millaisia mielitekoja sinulla oli? Noloimmat hetket? Ikimuistoisimmat tilanteet? Nauretaan ja itketään yhdessä niille muistoille!

You may also like
Lifestyle, Seksuaalisuus
Viaton seksikissa
toukokuu 15, 2019
Hyvinvointi
Parisuhde, jossa elää rakastavaiset
maaliskuu 26, 2019
Lifestyle
Puhu muru on podcast miesten salaisuuksista
maaliskuu 10, 2019
Uncategorized

Tieto auttaa – seksuaalisuus on muutoksessa raskauden aikana ja synnytyksen jälkeen

Meillä synnytysvalmennus oli täynnä vain synnytysjuttuja. Perhevalmennus keskittyi vauvoihin. Mutta missä oli tieto ja neuvot parisuhteen hoitoon synnytyksen jälkeen?

 

Parisuhteen unohtaminen tuntui oudolta. Kai parisuhde olisi vielä tärkeä vauvan saamisen jälkeenkin? Eikö ikäviin erotilastoihinkin voisi auttaa pieni opastus tai neuvonta ennen kuin parit sukeltavat yhteen haasteellisimmista parisuhteen vaiheista?

 

Suomessa on paljon koulutettuja terveydenhoitajia sekä kätilöitä, jotka ovat myös seksuaalineuvojia ja seksuaaliterapeutteja. Heidän pitäisi vain päästä käyttämään taitojaan paremmin. Toivottavasti jossain vaiheessa poliitikotkin tämän ymmärtäisivät.

 

Voin itse auliisti myöntää, että ilman tietoa, jota olen saanut koulutuksistani voisin olla jo murun kanssa eri osoitteissa. On ollut paljon asioita, joissa ongelmat ja kriisit on vältetty tiedon avulla. Tieto antaa luvan ja neuvoo, jopa rauhoittaa. On hyvä tietää, mitkä asiat useimmat pariskunnat kokevat haastaviksi.

 

Minulta on seksuaaliterapeuttina kysytty hyvin huolestuneena, miksi seksuaalinen halu on tuoreella äidillä aivan kateissa vielä reilun puolen vuoden päästä synnytyksestä.

 

Tässä yksi vastaus asiakkaani luvalla.

 

Kyselin eräältä naiselta hänen kokemuksestaan. Hän kertoi, että haluaisi haluta, mutta halu on aivan kateissa. Hän kertoi myös, miten limakalvot olivat kuivat, kiihottumisen tunteita ei löytynyt, vaikka teki mitä, eikä orgasmia kuulunut. Liukuvoiteita oli käytetty, pornoa katsottu ja kumppani oli tehnyt kaikki temppunsa. Aiemmin seksi oli toiminut heillä hyvin. Edes itsetyydytys ei tuntunut miltään.

 

Levottomuus ja turhautuminen alkoi jo vaivata molempien mieltä. Pelko, että jotain saattaisi olla pielessä painoi. Kysyin vielä kuukautisista ja imetyksestä, eikä naisella ollut vielä kuukautisia ja imetys oli käynnissä edelleen.

 

Ikävä tilanne naiselle ja hänen kumppanilleen, mutta onnellinen sillä kaikki oli ihan hyvin. Rauhoittelin heitä. Annoin tietoa ja luvan. Synnytyksen jälkeen etenkin imettävällä naisella hormonitasot, estrogeenin ja testosteronin osalta, voivat olla kuukausia hyvin matalat. Miten matalalla hormonitasot ovat, on yksilöllistä. Ne voivat olla lähellä vaihdevuositasoa.

 

Tilanne korjaantuu usein vasta, kun munasarjat aloittavat toimintansa ja kuukautiset alkavat. Vasta silloin naisen oma hormonituotanto käynnistyy normaalisti. Milloin kuukautiset alkavat, on hyvin yksilöllistä. Kuukautiset voivat alkaa muutaman kuukauden päästä synnytyksestä tai vasta imetyksen loputtua.

 

Vaikka naisen haluttomuus olisi täysin luonnollista ja hormoneista johtuvaa, se voi aiheuttaa ison parisuhdekriisin, mista oli asiakkaallanikin huoli. Kumppanien pitäisi osata puhua vaikeassa tilanteessa tunteistaan ja olla joustavia. Olisi tärkeää yhdessä miettiä juuri heille sopivaa tapaa toimia uudessa tilanteessa. Mitä ”haluton” nainen kaipaa tai miten huomioidaan kumppani, jolla on normaalit ”halut”?

 

Aika parisuhde taituri saa olla, että osaa hoitaa näin haastavat hetket ilman oikeaa tietoa.

 

Seksuaalisuus muuttuu raskauden ja synnytyksen aikana monella tapaa. Naisen keho käy läpi ison muutoksen luodessaan uutta elämää. Muutokseen valmistutuminen auttaa haastavissa hetkissä ja tieto olisi tarpeen niin tulevalle äidille kuin isälle. Ei riitä, että vain äiti tietää. Tästä pitäisi puhua enemmän!

 

Äidin kehoon liittyvät muutokset voivat yllättää tuoreet vanhemmat. Palautuminen on aina yksilöllistä ja siihen pitää antaa aikaa. On ihan epäreilua, jos äitiä hoputetaan aloittamaan seksielämä tai palautumaan heti omiin mittoihin. Kukaan ei tiedä, miten synnytys menee, miten keho toimii tai millaisen vauvan saa.

 

Eräs äiti kertoi, että hänen kumppaninsa uskonnon takia yhdyntäseksi oli kielletty 60 päivän ajan. Se oli tuntunut hänestä hyvälle ja turvalliselle. Oli lupa palautua rauhassa, ilman paineita seksistä.

 

Tarvitaan lempeyttä, kannustusta ja tietoa parisuhteesta sekä seksuaalisuudesta vauvaa odottaville perheille. <3 Tämä tieto pitäisi saada helposti. 

 

*Käy tutustumassa kollegani terveydenhoitaja-kätilö (ylempi amk) ja seksuaalineuvoja Essi Kinnusen tekemään hyvää oppaaseen Seksuaalisuus raskausaikana ja synnytyksen jälkeen. Se kannatta lukea itse ja pyytää kumppaniakin lukemaan. =)

*Tulen jatkamaan ”seksuaalisuus ja parisuhde raskauden aikana ja synnytyksen jälkeen” aiheesta blogissani jatkossakin. Jos sinulla on jokin oma kokemus tai asia, josta haluaisit tietää enemmän, laita minulle vaikka meiliä puhumuru@gmail.com. Sinun kokemuksesi voi olla jollekin toiselle tärkeä ja antaa lohtua vertaistuen muodossa. <3

*Jos et ole vielä Puhu murun seuraaja ja tykkääjä Facebookissa, tule mukaan matkaan! Nostan esiin kiinnostavia artikkeleita sekä vanhoja ja uusia blogitekstejäni. Toisinaan arjen kuulumisia ja oivalluksia. Olisi mahtavaa, jos sinäkin tulisit mukaan=)

You may also like
Hyvinvointi, Lifestyle
Rakkausloma Berliinissä <3
toukokuu 30, 2019
Lifestyle, Seksuaalisuus
Viaton seksikissa
toukokuu 15, 2019
Collaborations, Lifestyle
Murun kanssa treffeille leffaan + ARVONTA
huhtikuu 7, 2019
Uncategorized

Marjan ja Samin seksisuhde osa 16

Huoleton muuttuu huolehtimiseksi. Ei ole enää vain minä ja sinä. Alkaa valmistautuminen elämän isoimpaan seikkailuun, jonka jälkeen, mikään ei ole niin kuin ennen.

 

Toisesta tuli äiti. Yksin. Toisesta tuli isä. Yhdessä.  

 

Marja: Mitä tapahtui, kun rakkauden valmennuskurssi oli käyty, hengailut loppuivat ja suuntasit elämässä eteenpäin?

 

Sami: Mä olin kuin tuulen liikuttama lehti ja tuuli vei minut seuraavaan parisuhteeseen. Halusin kiivaasti jäädä johonkin kiinni. Saada elämään pysyvyyttä ja turvaa. Alkaa rakentaa jotain ympärilleni. Jotain, joka olisi enemmän pysyvää kuin kaikki aikaisempi. Muutettiin nopeasti yhteen. Perustettiin koti. Alettiin suunnitella häitä. Kaiken muun lisäksi sisältäni alkoi kuoriutua isä.

 

Elämä meni askel kerrallaan eteenpäin. Kerrostaloasunto muuttui rivitaloasunnoksi. Oli puhetta koirasta. Aamu alkoi kello seitsemältä ja ilta päättyi  ennen yhtätoista. Elämä alkoi saada rytmiä. Tuli suunnitelmia, joita kohti mennä.

 

Kaiken uuden sisällä pysyi vanhakin elämä vahvana. Kuljin kohti arkea ja rutiinia, mutta tietoisesti halusin myös rikkoa niitä. Jos arki meni liian turvalliseksi, tuli halu rikkoa sitä jollakin tavalla. Enkä tarkoita hajoittavalla tavalla, vaan pyrin ainakin toteuttamaan rutiinien rikkomista niin, että se olisi vain piristävää. Halusin samaan aikaan elämääni jotain aivan uutta, mutta samalla en ollut vielä valmis päästämään irti vanhasta.

 

Sami: Miten sinun romanttinen elokuva jatkui kauniin alkukohtaamisen jälkeen?

 

Marja: Se oli alusta asti tunteiden paloa. Intohimo näytteli pääosaa, sivuosissa oli rakkaus, viha ja mustasukkaisuus. Me mentiin kovaa ylämäkeen ja seuraavana päivänä alamäkeen. Elämä oli melkein hengästyttävää jopa niin, että se välillä ahdisti. Sitten taas joku outo voima imaisi mut, kun tuo mies puhui hetken kauniita ja suuteli sen jälkeen läpi yön kunnes annoin kaiken anteeksi.

 

Se taisi olla sitä kuuluisaa vaarallista rakkautta. Erityisen vaarallista siitä teki mustasukkaisuus, mikä oli kuin myrkkyä. Silti syksyn tullen, me muutettiin yhteen. Mä olin saanut opiskelupaikan Mikkelistä ja mies seurasi mua. Hetken oltiin niin ihanaa kotileikkiä, kunnes homma meni entistä hullummaksi.

 

Marja: Sä olit kahden maailman välissä. Valitsitko uuden ja turvallisen elämän vai palasitko vielä vanhaan vähän turvattomaan?

 

Sami: Kyllä mä valitsin turvallisemman elämän. Se tuntui hyvältä. Oli vakituinen työpaikka. Se oli syy tai pakko herätä aamulla. Oli vakituinen suhde. Se herätti halun miettiä tulevaisuutta enemmän kuin päivän tai viikon päähän. Oli vakituinen saunavuoro. Oli vakituinen sulkapallovuoro.

 

Ensimmäistä kertaa elämässä kaikki asiat olivat vain hoitamista vaille valmiina. Toisinaan se aiheutti pelon ja kauhun sekaisia tunteita. Ajatuksia, että rakentaako sitä vapaaehtoisesti muuria itsensä ja elämän välille. Eikä niissä ajatuksissa mitään väärää ollut.

 

Olen sitä mieltä, että jokaisen ihmisen pitääkin toisinaan pohtia sitä, että elääkö elämää, jota haluaa elää. Koska helposti käy niin, että luulee elävänsä haluamaansa elämää. Minulla oli tunne, että suunta johon olin menossa oli oikea. Ensimmäistä kertaa elämässäni aloin rakentaa tulevaisuutta pala kerrallaan.

 

Sami: Mitä Mikkelissä ollessa tapahtui? Olit vieraassa kaupungissa. Kaukana kaikesta. Alkoiko todellisuus lyödä kasvoille?

 

Marja: Ei me vaan osattu olla yhdessä. Mulla oli valtava palo elää opiskelija elämää, tutustua uusiin ihmisiin ja uuteen kaupunkiin. Koripallokin tuli taas elämään ja tuntui, kuin olisin tullut kotiin koripallohallissa. Meidän kodin seinien sisäpuolella ilma oli kuitenkin sakea epäilyistä, painostuksesta, epämääräisestä pelosta ja salaisuuksista. Ehkä siksi oli ihanaa hengittää kodin ulkopuolella.

 

Nyt kun katson tuota aikaa, näen nuoren naisen vieraalla paikkakunnalla täynnä elämän iloa. Suhde, jota kutsuin parisuhteeksi oli kuin rautapallo jalassani. Se piti minut otteessaan, eikä antanut minun ikinä mennä ilman painolastiaan. Silti minä tein siitä rautapallosta niin kovin rakkaan, että annoin sen satuttaa ja kutsuin sitä siltikin rakkaudeksi. Pelkäsin ottaa ohjat omiin käsiini ja olla taas yksin.

 

Marja: Millainen tulevaisuus noista paloista muodostui? Oliko se sitä elämää, mitä halusit elää?

 

Sami: Kyllä se siihen kohtaan riitti helposti. Palapeli oli vain yhtä palaa vailla. Se pala alkoi kasvaa vaimoni vatsassa. Minulla oli yhdeksän kuukautta aikaa muuntautua isäksi. Ystävä, joka oli tullut vajaata vuotta aikaisemmin isäksi alkoi opastaa minua, että lapsen tultua elämä muuttuu tyystin. Mikään ei ole kuin ennen ja minkään ei edes halua olla kuin ennen. Hän sanoi nukkuneensa kuukauden ajan kaksi tuntia yössä, mutta näytti siitä huolimatta onnelliselta ja levolliselta.

 

Yhdeksän kuukauden kuluttua minusta kuoritui isä. Oli lokakuu. Kello löi kuusi illalla. Lapsi makasi pienenä ja hentona äitinsä rinnoilla. Minun sisälläni liikahti pala, joka ei ole liikahtanut vieläkään paikoilleen. Se oli se palapelin puuttunut pala, joka on määritellyt elämäni tuosta hetkestä eteenpäin ja tulee määrittelemään elämäni loppuun asti. Pala, joka jo itsessään saa tämän maailman kauniiksi.

 

Sami: Uskalsitko lopulta ottaa ohjat käsiisi ja tehdä ratkaisun?

 

Marja: Elämä antoi mulle yllätyksen. Oudolle väsymykselle löytyi syy ja testiin ilmestyi kaksi palloa kylmänä helmikuisena perjantaina. Tuo hykerryttävä, ihmistä vavisuttava yllätys sai mun päässä asiat järjestymään. Raivasin yllätykselle turvallisen pesän, jossa minun oli hyvä olla ilman, että minua määrättiin.

 

Kävin sen kevään terapiassa, tapasin lastenvalvojaa, tutustuin neuvolaan ja kasvatin onnellisena mahaani. Olin halunnut äidiksi pikku tytöstä asti. Uhosin aina, että haluan nuorena äidiksi. Ennen kuin sain pienen yllätyksen käsivarsilleni, elämä yllätti vielä kerran. Se melkein kysyi haluatko varmasti tulla äidiksi ja ottaa vastuun toisen ihmisen elämästä? Minä halusin, joka solullani.

 

Synnytin kesän kuumimpana päivänä lokakuisen vauvani, kaksi kuukautta liian aikaisin. Koko synnytyssali hiljeni ja sitten kuului pieni vaikeroiva vauvan itku. Kaikki tapahtui nopeasti, vauvaa näytettiin ja sitten se vietiin vauva-teholle. En osannut itkeä. Katsoin vain turtana synnytyksessä mukana ollutta äitiäni. Vauvani ei ollut enää kohdussani, mutta sylinikin oli tyhjä. En halunnut lähetellä viestejä vauvani syntymästä, koska en tiennyt sainko olla onnellinen. En tiennyt edes olinko äiti.

 

Vasta neljän päivän päästä sain tuon pienen, puolentoista kilon ihmistaimen syliini ja lupasin rakastaa häntä aina vaikka minua pelotti. Sillä hetkellä minusta tuli äiti. <3

 

Onko elämässä olemassa oikeaa hetkeä tulla vanhemmaksi? Tai eihän sitä saa edes valita. Se hurja lottoarvonta, missä me olemme ihmisinä edelleen luonnon armoilla. On olemassa toivottuja, kaivattuja, vahinkoja ja yllätyksiä – monenlaisia tapoja tulla raskaaksi. Se pieni ihminen, mikä meille suodaan on meille kuin peili elämästämme. Se karistaa kaikkivoipaisuuden meistä avaamalla suunsa leijonan karjaisuun kerta kerran jälkeen. Sillä on taito löytää heikkoutesi ja opettaa sinulle lisää, jos suostut oppimaan. Pieni ihminen raivaa sydämeesi merkin, joka on kuin tatuoitu sinuun iäksi. Enää vain sinun tulee antautua rakkaudelle, hoivata ja pian taas päästä irti. 

You may also like
Hyvinvointi, Seksuaalikasvatus
Seksuaalikasvattajan on ensin katsottava peiliin
huhtikuu 14, 2019
Hyvinvointi
Olenko raskaana?
tammikuu 6, 2019
Hyvinvointi
TOP 5 – Tunteita herättävät postaukseni
kesäkuu 3, 2018
Perhe

Isäksi tulemisen ihana outous

”Mä haluan vauvan”. Vain kolme sanaa. Kuin Fokkerin sivuovi olisi avattu. Huumaavaa meteli täyttää koneen. Pitäisi nousta seisomaan, mutta jalat eivät tunnu tottelevan. Mekaanisesti, vailla omaa tahtoa vartalo siirtää itsensä Marionetti –nuken lailla kohti ovea. Epäuskoinen mieli yrittää vimmatusti löytää ja löytääkin monia syitä miksi ei kannata hypätä ulos toimivasta koneesta. Sehän on järjenvastaista! Kädet hakeutuvat ovenkarmeihin. Sydämen noustessa kurkkuun ja äänimaailman muuttuessa monotoniseksi sydänlyöntien rihmastoksi katse hakeutuu yläpuolella olevaan punaiseen valoon, joka tuijottaa rävähtämättä takaisin.

 

”Kuulitko? Mä haluan vauvan”. Tavaramerkkini häkeltyessäni, hermostunut naurahdus, karkaa huuliltani. ”Okei”, kuulen sanovani. Pitäisi olla oikeastaan imarreltu. Tuo kaunis ja viisas nainen haluaa lapsen. Ja minun kanssa. En kuitenkaan osaa olla kuin hätääntynyt impala, joka jokea ylittäessään tajuaa kahden vedenpinnalla lilluvan vesikuplan olevan krokotiilin silmät.

 

Olin aina halunnut lapsia. Olinhan suurperheen poika itsekin. Kaksi veljeä ja kolme siskoa. Toisiaan rakastavat vanhemmat. Se tuppaa tekemään tehtävänsä. Perhe on vankka ankkuri. Tieto siitä, että sinua rakastetaan, vaikka mitä. Se tuo onnea. Syvää onnea. Halusin sitä meillekin. Miksi ajatus siitä tuntui yhtäkkiä niin kaukaiselta? Olin kuin mies toisella eksoplaneetalla, jolla oli tietoa muusta elollisesta elämästä vailla kykyä siirtyä sinne. Eikä isyys ollut minulle edes vierasta.

 

Olin löytänyt elämäni rakkauden ja parhaan kaverini netistä -murun. Murun mukana tuli pieni poika. Päätin rakastaa tuota poikaa kuin omaa poikaani. Taisinkin viettää pidemmän kuherruskuukauden pojan kanssa kuin murun. Sellainen crash course isyyteen. Vietin tunteja talvisessa leikkipuistossa pikkuisen pojan kanssa tennareissani hytisten. Siitä tunnistan edelleen ensimmäisen lapsensa saaneet vanhemmat. Liian vähän ja liian hienot vaatteet puistoleikkeihin. Viimeistään toisella kierroksella sitä antautuu ja laittaa kiltisti toppavaatteet päälle.

 

”Tule isin luokse niin mä laitan sulle takin päälle”. Se tapahtui kuin itsestään. Ensimmäinen kerta, kun kutsuin itseäni isäksi. Hetkellisesti säikähdin ja odotin pojalta jonkin reaktion, joka paljastaisi hänen ajatuksensa. ”Et sinä ole minun isäni”. Sitä ei tullut, vaan tuli poika syliin ja minä puin takin päälle. Minä pakahduin onnesta. Niin minusta tuli hiljalleen isä ensimmäisen kerran. Kaikki tapahtui kuin itsestään. Helposti. Elämä oli ihanaa.

 

Punainen valo vaihtuu vihreäksi. Takaa kuuluva komento: ”Mene!” pakottaa ponnistukseen. Vartalo työntyy peruuttamattomasti ulos koneesta ja tuulen raju nykäisy vie hetkellisesti tasapainon tajun. ”Mitä, jos varjo ei aukea!?” Viimeinen epätoivoinen ajatukseni, kunnes alistun. Enää ei ole paluuta.

 

Päätös oli tehty ja yhtäkkiä minusta oli tullut osa ihmiskunnan tehdastuotantoa. Tärkeänä tehtäväni oli tuottaa ja saattaa perille kyvykkäitä siittiösoluja. Ei hassumpi pesti. Siis se perille saattaminen, mutta nyt tilanne oli hyvin erilainen.  Nyt siellä perillä odottikin jokin.

 

Muistan ikuisesti ne ensimmäiset päätöksen jälkeiset rakastelukertamme. Kuin jokin muinainen alkuolento olisi tarttunut kourallaan kiinni selkärangasta, ravistellut kunnolla ja puristanut ydinnesteet ulos. Rakastelun jälkeen, ristiriitaisten tunteiden myllertäessä mielessä, makasin murun vierellä ja tajusin -nyt se tapahtuu. Eikä siinä muuta voi kuin huohottaa ja ihmetellä, kun jokin hyvin ainutlaatuinen ja yli-innokas siittiö rientää kilpaa ja pahaa-aavistamattomana kohti ikiaikaista kohtaloaan –isoa, limaista ja kuitenkin niin vastustamattoman houkuttelevaa munasolua.

 

Raskauden ihme on todellakin ihme. Etenkin miehelle, jolle on osoitettu vaihtopenkin paikka. Siinä on vissi ero. Toinen tuntee ja kokee fyysisesti ja henkisesti oman kehonsa muutoksen ja sikiön liikkeet omassa kehossaan. Ja toinen saa seurata sivusta. Yritä siinä sitten olla samalla levelillä. Ja auta armias, jos sanansa asettaa väärin ja kertoo ymmärtävänsä jotenkin mistä siinä on kyse.

 

Parasta on vain palvella parhaansa mukaan ja hyväksyä tietty ulkopuolisuuden tunne. Voihan sitä tehdä kaikkea mikä leffoista on tuttua. Jokainen meistä on nähnyt ne leffat, jossa mies puhuu sikiölle masun läpi tai ihmetellyt kuinka terhakkaasti se meidän pieni potkii. Olen myös nähnyt sen Alien –elokuvan. Tiedätte mikä siellä myllersi. Niin ei-todellinen se tuleva vauva oli.

 

Näin ja koin toki pesän rakentamisen, masun kasvamisen, mielialojen vaihtelut ja hengitysharjoitukset. Kaikki ne olivat tavallaan kuitenkin leikkiä. Mieli ei vain osannut ymmärtää, että se pieni olento siellä ultrakuvassa on muu kuin photoshopin tulos. Enkö osannut eläytyä oikealla tavalla?

 

Onneksi sain olla todistamassa kauniin tyttö –vauvamme syntymän. Vauva konkretisoitui hyvin kauniilla tavalla suoraan silmieni edessä. En voi koskaan syvällisesti ymmärtää naisen raskautta ja synnytystä. Sen mitä se tarkoittaa, kun luovuttaa oman kehonsa toiselle. Mutta sain kokea ja nähdä kuinka tuo vieras, lähes epätodellinen olento muuttui siinä hetkessä, sillä sekunnilla meidän tyttäreksemme. En tuntenut muuta kuin rakkautta, ylpeyttä ja suurta kunnioitusta muruani kohtaan. Hyppy tuntemattomaan päättyi varjon avautumiseen.

 

 

*Tällä kertaa Puhu muru -blogissa vieraili muru, ihana mieheni, kolmen ihanan lapsemme isä. Kiitos muru. Mä rakastan sua valtavasti. <3

*Jos et ole vielä Puhu murun seuraaja ja tykkääjä Facebookissa tule mukaan matkaan! Nostan esiin kiinnostavia artikkeleita sekä vanhoja ja uusia blogitekstejäni. Puhu murun löydät myös Instagramista, jossa voit kuvien ja storyn kautta seurata, mitä touhuan arjessa. Olisi mahtavaa, jos sinäkin tulisit mukaan=)

You may also like
Collaborations, Lifestyle
Kohtaamisia kahvin äärellä
kesäkuu 5, 2019
Hyvinvointi, Lifestyle
Rakkausloma Berliinissä <3
toukokuu 30, 2019
Hyvinvointi
Parisuhde, jossa elää rakastavaiset
maaliskuu 26, 2019
Uncategorized

Lapsiluku täynnä(kö?)

Olin yhtä hymyä. Teki mieli kertoa kaikille vastaantulijoille, että me alamme yrittämään vauvaa. Näin vain ihania, suloisia vauvoja ja mieleni teki sulkea mieheni kaksioomme. Siltä minusta tuntui, kun tulin gynekologilta kierukan poistosta.

Joka kerta kun raskaustestiin on tullut kaksi viivaa, olo on ollut hyvin erityinen. Olosuhteet ovat vaihdelleet, mutta rakkaus ja ylpeys ovat pysyneet. Miten ihmeellistä on olla raskaana. Kuinka tajunnan räjäyttävää on tuntea vauvan ensimmäiset potkut. Tai miten sitä odottaa synnytystä, käy kiirastulen läpi ja saa jossain vaiheessa oman pienen syliin.

Minulla on ollut vauvakuume jo teini-iässä. Muistan kun uhosin silloin: ”Minulla on kolme lasta kun olen 30v.” Ja niinhän minulla oli. Vauvakuume on valtavan vahva tunne tai melkein tunnetila minulle. Se varastaa kaikki ajatukset. Se aiheuttaa mukavaa kutkutusta.

Nyt kun meillä on kolme lasta, tuntuu että lapsilukumme on täynnä. Pohdin sitä jo toisen jälkeen, mutta silloin pelkkä ajatus vauvanvaatteista luopumisesta oli liikaa. Nyt olen yrittänyt tehdä luopumistyötä juuri antamalla vauvanvaatteita pois. Se sattuu silti. Kyyneleet polttavat silmiä kun mietin, etten saa enää kaivaa näitä esiin ennen uuden vauvan syntymää.

Suru. Ikävä. Aito luopumisen tuska. Tässäkö tämä nyt oli? Ja samaan aikaan ihmetys. Ei kai tämä voi olla jo ohi? Miten surullinen olo tulee, kun katsoo 9 kuukauden ikäistä kuopusta. Onko tämä todella viimeinen kerta, kun saan istua illalla sohvalla ja vauva nukahtaa onnellisena syliini. Tai kun seuraan kun hän opettelee tarmokkaasti seisomaan nousemista. Silloin voisin pysäyttää ajan.

Surun rinnalla kulkee myös helpotuksen tunne. Onhan tässä valvottu, laitettu omat tarpeet sivuun ja taaperrettu leikkipuistoon kuuliaisesti. Ehkä nyt alkaa näkymään sumea kuva tulevaisuudesta, missä arki alkaa helpottua. Ehkä saan taas nukkua lauantaiaamuna muruni vieressä ja muksut menevät itsenäisesti katsomaan telkkaria. Tai mitä kaikkea voi tehdä vähän isompien lasten kanssa.

Kasvatustieteen tohtori Mirjam Kalland sanoi kerran luennolla, että lapsiluku on silloin täysi kun on tilaa vielä yhdelle. Hän tarkoitti, että silloin on voimia odottamattomien kriisien varalle. Ja samalla hän muistutti, että haaveilu vauvasta ei ole pahasta.

Olen yrittänyt pitää tätä Kallandin ajatusta mielessäni surutyöni keskellä. Sillä onhan arki kolmen kanssa jo aika väsyttävääkin välillä. Olisiko meillä voimia neljänteen? Tai saisimmeko hoitoapua enää neljän kanssa?

Lapsilukuasia on onneksi sellainen, että siihen saa vertaistukea muilta äideiltä. Tähänkin blogiin sain kimmokkeen eräästä facebookin ryhmästä, johon kuulun. Siellä joku ihana rohkea äiti kirjoitti omasta surusta ja ahdistuksestaan liittyen lapsiluvun täyttymiseen. Kuinka lohduttavia äitien omat kokemukset ja kommentit toisilleen olivat.

Rakkaat kollegani ja jo hieman kokeneemmat äidit antoivat hyvän neuvon minulle. Ei tarvitse sanoa ei koskaan, jos se ei tunnu vielä oikealta. Ja minä en vielä halua sanoa, että meille ei tule enää koskaan vauvaa. Vaikka se olisikin sitten vain minun haavevauvani.

You may also like
Hyvinvointi
Olenko raskaana?
tammikuu 6, 2019
Hyvinvointi
Kuule minut rakas
lokakuu 7, 2018
Perhe
Imetyksen lopetus tuntuu luopumiselta
syyskuu 2, 2018
Uncategorized

Äidiksi yllättäen

Nukahtelin luennoille ja aloin epäillä olinko raskaana. Ja kyllähän minä olin. Olin 21-vuotias juuri avoliitosta eronnut opiskelija. Tiesin heti, että pitäisin vauvan. Onneksi äitini sanoi uutisen kuultuaan: ”Kyllä sinä pärjäät ja me autamme sinua.”

 

Salasin asian opiskelijaporukaltamme, muutamia lukuun ottamatta, raskauden puoleen väliin saakka. Pelasin koripalloa ja yritin sopeutua tilanteeseen. Suhde lapsen isään oli jo ohi ja siksi valmistauduin saamaan vauvan yksin.

 

Aika kului vauhdilla ja kaikki sujui hyvin. Voin mainiosti ja masu kasvoi. Jouduin kuitenkin yllättäen sairaalaan kovien supistusten alettua raskausviikolla 27. Kaikki tapahtui nopeasti ja minut siirrettiin ambulanssilla yliopistolliseen sairaalaan kätilö mukana. Olin kai shokissa. Ambulanssista soitin työnantajalleni ja ilmoitin, että maanantaina en tule vetämään uimakouluja.

 

Sairaala toi mukanaan pelon ja huolen. Vauva oli vielä aivan liian pieni, alle kilon painoinen. Sain piikkejä, minua makuutettiin pää alaspäin eikä mihinkään saanut liikkua sängystä ilman lupaa. Tilanne rauhoittui hetkeksi ja pääsin äitini luo vuodelepoon. Ensimmäisenä yönä omassa kämpässä meni lapsivedet. Ja taas mentiin ambulanssilla.

 

Pieni ihmeellinen taistelijapoikani syntyi raskausviikolla 31+4 ,reilun puolentoista kilon painoisena. Kuulin pienen itkun ja sitten hänet näytettiin minulle, ennen kuin hänet vietiin vastasyntyneiden teho-osastolle. Sinne me jäimme äitini kanssa kyyneleet silmissä, minä syli tyhjänä. Kukaan ei luvannut mitään. Mutta minusta oli tullut äiti.

Vielä kahdeksan vuoden jälkeen, itken kun kirjoitan tätä.

 

Minulla ja pojalla oli onnea. Kaikki meni hyvin ja uskalsin pikku hiljaa alkaa rakastaa. Kuukausi meni sairaalassa elellen. Siellä opin imettämään, hoitamaan ja käyttämään kantoliinaa ihanien hoitajien avustuksella. Poika kasvoi hyvin ja vauvavuosi meni valvoen. Kasvoin äidiksi samaa tahtia.

 

Poika on nyt 8-vuotias iloinen koululainen. Jos joku olisi kertonut tästä päivästä silloin kun elimme vielä sairaala-aikaa, en tiedä olisinko uskonut.

 

Miten te olette tulleet äidiksi? Oletteko ikinä kirjoittaneet siitä? Oman tarinan kirjoittaminen oli minulle tärkeää ja sain siitä voimaa. 

 

*Tämä kirjoitus on ensimmäisiä kirjoituksiani Puhu muru -blogissani. Blogini aukesi tammikuussa 2016. Koska olen siirtynyt Vauva.fi -sivustolta Me Naiset -sivustolle blogipostauksen somejaot eivät näy, mutta tätä on jaettu yli 1000 kertaa. 

*Jos et ole vielä Puhu murun seuraaja ja tykkääjä Facebookissa, tule mukaan matkaan! Nostan esiin kiinnostavia artikkeleita sekä vanhoja ja uusia blogitekstejäni. Toisinaan arjen kuulumisia ja oivalluksia. Kuvia elämästäni pääsee seuraamaan Puhu murun Instagram tililtä. <3

You may also like
Hyvinvointi
Olenko raskaana?
tammikuu 6, 2019
Hyvinvointi
TOP 5 – Tunteita herättävät postaukseni
kesäkuu 3, 2018
Perhe
Millaisena äitinä sinut muistetaan
toukokuu 11, 2018
Uncategorized

En ole timmi mamma

Minä painin ulkonäköpaineiden kanssa joka kerta, kun saan vauvan. Ensimmäiseen neuvolaan mennessä olen saanut yleensä jo ensimmäiset 5 kiloa kasaan ja loppua kohti luku lähenee 30:tä kiloa. Sen pois saamiseen menee suunnilleen vuosi. Minulla imetys ei karista kiloja eivätkä koristreenit paljoakaan nopeuta prosessia.

Normaalisti olen hoikka ja urheilullinen. Siksi muodonmuutokseni saa ihmiset usein hieman hämilleen. Ja toisaalta se aiheuttaa tilanteen, saanko valittaa? Vaikka olen jo kolme kertaa kokenut saman muodonmuutoksen, on se silti vaikeaa. Oma kuva peilissä ei tunnu hyvälle. Ja silti pitäisi ajatella, että rakastan kehoani.

Joka kerta olen salaa toivonut, että tilanne olisi tällä kertaa toisin.

On päiviä, jolloin inhoan itseäni, selluliittireisiä ja muumin muotoista uumaani. Silloin olen miettinyt, haluaako oma kumppani minua vielä. Vai haluaako hän kadulla kulkevia hoikkia ei raskaana olevia naisia? Ja miten ikinä uskaltaisin sanoa nämä pelot ääneen, omalle murulleni?

Ihmiset antavat välillä niin ärsyttäviä neuvoja. ”Älä välitä, ne kilot lähtee kyllä.”

 ”Kilot kuuluvat tuohon elämänvaiheeseen, ole ylpeä niistä.”  ”Imettämällä kilot lähtee.” Välillä on tehnyt mieli huutaa: ”No, **** ei muuten lähde! Sä et tajuu tätä yhtään! Etkä tajuu, miltä musta tuntuu!” Ja silti tiedän, että ärsyttävien kommenttien puhujat ovat tarkoittaneet hyvää.

On päiviä, jolloin olen ylpeä kehostani ja nautin muhkeammista muodoistani. Niinä päivinä muruni tai jonkun ystäväni, jopa työtoverin tai oman äidin kehuva kommentti ulkonäöstä tuntuu mahtavalle eikä vain ärsyttävälle. Kun minulla on hyvä olla omassa kehossani, on hyvä olla muutenkin. Raskausaika on minulle hyvin kehollinen kokemus.

Parisuhteessa toisen kehuminen helposti vähenee pikku hiljaa, vuosi vuodelta. Oman kumppanini sanat ovat olleet kaikkein arvokkaimpia minulle raskausaikana ja sen jälkeen. Myös rakastavan ja himoitsevan katseen voima on ollut parisuhteessamme tuntuva. Siitä tiedän, että olen edelleen hänen silmissään upea.

On etuoikeus saada olla raskaana, synnyttää ja imettää. Mutta meillä on naisina lupa myös käydä läpi kehonmuutokseen liittyviä negatiivisia tuntemuksia. Vasta sen jälkeen voimme aidosti oppia rakastamaan muuttunutta kehoamme. Se voi vaatia jopa terapeutin luona käymistä, toisinaan riittää ystävä, äiti tai oma kumppani.

Kumppanin rakkaus, katse tai mikään lahja ei riitä, jos emme itse rakasta itseämme. Uskon itse olevani jo hyvällä tiellä, vaikka välillä kompuroin edelleen.

You may also like
Hyvinvointi
Huorapalkinto – #hutsahtavapukeutuminen
tammikuu 9, 2019
Hyvinvointi
Olenko raskaana?
tammikuu 6, 2019
Hyvinvointi
TOP 5 – Tunteita herättävät postaukseni
kesäkuu 3, 2018
Uncategorized

Miksi murun pitää puhua

Minä ja puolisoni: Me elämme ruuhkavuosia, toden teolla. Kolme lasta, pienin vasta vauva ja isoin jo koululainen. Samaan aikaan me molemmat vanhemmat yritämme tasapainoilla työn ja kodin välillä, ja hoitaa rakkautta.

Rakkauden hoito on vaan viime aikoina jäänyt vähän vähemmälle.

Kuopus tekee hampaita, keskimmäinen kömpii lähes joka yö viereen ja koululainen näkee välillä pahaa unta. Missä on kahdenkeskinen aika? Tai jaksaminen? Välillä –ei missään.

Molempia väsyttää, aamulla univaje tuntuu kuin krapulalta. Päivällä jos olisikin hetki aikaa olla kaksin niin vauva herää juuri kun ajatukset häivähtää, jossain edes mikä liittyy seksiin… Iltaisin tunnen itseni kuolleeksi kalaksi.

Siinä ei aina tahtominen riitä. Uni ajaa silloin seksin edelle.

Rakkaus on silti hämmentävän joustava. Muruni tekemät aamupalat rauhoittavat aamuärinän ja ovat kultaakin arvokkaampia. Ehkäpä jopa suhteemme yksi kulmakivi? Vauva saa puuronsa suuhun ja halii puuroisesti keskimmäisen mutustaessa leipää. Esikoinen huutaa heipat kouluun lähtiessä ja aamu rauhoittuu.

Silloin aurinko vähän pilkistää ja taas jaksaa painaa. Hymy pöydän toiselle puolelle ja hesarin jako kruunaa ihan hyvän aamun. Ihan hyvä on paras juuri nyt.

Ei väärin ymmärryksiltä silti voi välttyä. Pahoitin mieleni pahoin taannoisen keskustelumme takia. Muruni sanoi olevansa onnellinen, kun voi hyväksyä minut kaikkine raskauskiloineni. Kyllä, sain melkein 30 raskauskiloa, nyt jäljellä on 10. Matkaa rakkaisiin omiin pillifarkkuihin on vielä. Silti hänen sanansa saivat pahanmielen ja raivon kiehumaan sisälläni.

Väittääkö hän, että minun hyväksyminen on meriitti hänelle? Että olen niin kamala? Näin ajattelin ja sisälläni kiehui ja nielin kyyneliä. Jota en sitten edes kertonut…

Kunnes muutaman aamun päästä räjähdin juuri kun muru oli lähdössä töihin. Ihan väärä hetki. Mutta juuri silloin rohkeuteni riitti kertoa, miten hän oli loukannut tunteitani. Se oli sellainen ryöpsähdys. Muutama tiukka sanan vaihto ja sitten muruni lähti töihin. Pelkkä pahan mielen ääneen sanominen auttoi minua, mutta tilanne helpottui silti vasta illalla.

Ennen sinua ja lapsia olin paljon pinnallisempi, muru sanoi. Mutta raskauksien, vauvojen syntymisen ja imettämisen aikana hänelle oli auennut uusi maailma, mikä muutti hänen ajatustaan naisen vartalosta. Muruni kertoi arvostuksesta, kunnioituksesta ja rakkaudesta, mitä kokee minua ja ihmeellistä naisen vartaloa kohtaan. Kehoni saa palautua ihan rauhassa kolmannen lapsemme jälkeenkin ja hän jaksaa odottaa.

Niin. Onneksi puhuimme muru.

You may also like
Collaborations, Lifestyle
Kohtaamisia kahvin äärellä
kesäkuu 5, 2019
Hyvinvointi, Lifestyle
Rakkausloma Berliinissä <3
toukokuu 30, 2019
Collaborations, Lifestyle
Murun kanssa treffeille leffaan + ARVONTA
huhtikuu 7, 2019
Close