Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Tag

lapsiluku

Hyvinvointi

Olenko raskaana?

Miten monta kertaa olenkaan elämäni aikana luullut olevani raskaana? Monta, liian monta kertaa! Vaikka menkkani ovat olleet suhteellisen säännölliset aina, ovat ne silti heitelleet ja olen säikähtänyt itse  ja säikytellyt poikaystäviäni. Ja kerran tuo säikähdys osuikin kohdallani oikeaan, ja minusta tuli yllättäen äiti vasta 22-vuotiaana.

 

Kuluneet yhdeksän vuotta ovat olleet siinä mielessä erilaiset, että vauvaa on välillä myös toivottu ja odotettu innolla murun kanssa. Silloin on joutunut kohtaamaan menkkojen alkamisen erityisen karvaana pettymyksenä, joka on aiheuttanut jopa kunnon ärtymyksen. Sitä on ollut niin varma kehon viesteistä: pienistä pahoinvoinnin aalloista, vatsan nipistyksenomaisista kivuista tai terästäytyneestä hajuaistista.

 

Viimeksi tähän hienoon paniikin ja ilon aallokkoon ajauduttiin vuoden viimeisinä päivinä. Murun totesikin, että taasko?! Minä sain itseni niin kierroksille, että parina yönä jäi yöunetkin varsin ohuiksi, kun kävin läpi mielessäni erilaisia skenaarioita. Neljäs lapsi muuttaisi taas elämää aikalailla, tarvitsisimmeko uuden auton, asunto olisi ainakin liian pieni… Miten minun urani?

 

”Olin jo antanut kaikki vauvantarvikkeetkin pois! Olin jo luullut, että kuoleman laakso on kohta ohi! Olimme jo päässeet lähes 100% varmuuteen, että lapsilukumme on täynnä! Meidän piti lähteä surffaamaan koko perheen voimin ilman vauvahässäkkää!”

Tiedän, etten todellakaan ole ainoa tämän aihepiirin kanssa painiva nainen. Niin monet ystäväni ovat soitelleet vuosien varrella ”hätäpuheluita” minulle, kun menkat ovat olleet tipotiessään. Yhdessä ollaan puhuttu asiat halki, poikki ja pinoon aina melkein lapsen nimiäisiin saakka. Ajatus abortista on usein ahdistanut, mutta ollut silti tärkeä turva ja osa keskustelua. Kunnes ollaan taas muistettu, että eihän kukaan ole vielä raskaana  ”virallisesti”.

 

Useimmiten  menkat ovat alkaneet aina jossain vaiheessa. Toki on tullut myös iloisen hämmentyneitä vauvauutisia ja on päädytty aborttiinkin, jota on surtu yhdessä.

 

Google on suorastaan sauhunnut hakusanoista ”ensimmäiset raskausoireet” , ”oudot raskausoireet”, ”koska huomasin olevani raskaana” ja ”lasketun ajan laskuri”. Jo pelkkä asian selvittäminen on rauhoittanut mieltä (se voi tietenkin myös pahentaa tilannetta). Mutta mieli ei tahdo millään rauhoittua ennen kuukautisten alkua tai raskaustestin tulosta. Toisinaan testejä on mennyt muutamakin…

 

Mutta miksi sitten, kaikesta paniikista huolimatta – joka kerta läsnä on pettymys? Vaikka en haluaisi olla raskaana, olen samalla pettynyt, etten ole. Seurauksena voi olla jopa surua. Eihän siinä ole järjen hiventäkään?!!!

 

Jokin outo ja ihana ilo siinä uuden raskauden mahdollisuudessa on läsnä, vaikka järki sanoisi ettei siinä ole mitään mieltä. Tuon rakkaudentäyteisen tunteen edessä tulevat ongelmat ovat vain haasteita, joista jotenkin aina selvitään.

 

Kunnes tulee realismi.

 

Olisinko ollut ensimmäisen kerran elämässäni tilanteessa, jossa abortti olisi ollut ainoa oikea ratkaisu? Resurssit ovat elämässä rajalliset, enkä tiedä olisimmeko voineet ottaa vastaan neljättä lasta. Omien resurssiemme lisäksi olen alkanut miettiä viime vuosina aivan uudella tavalla myös maapallon resursseja. Olemme jo kuormittanut maapalloa reilusti oman osamme yli!

Luonto teki kuitenkin asiasta päätöksen, ja menkat  alkoivat juhlallisesti vuoden vaihduttua melkein viikon myöhässä. Olo oli helpottunut vaikkakin hieman surumielinen. Mietin itsekseni, että montakohan kertaa vielä panikoin mahdollista raskautta ennen vaihdevuosia? Ja sitten suren ehkä sitä, kun tätä paniikkia ei enää ole? Vai tuuletanko onnesta?

 

Kallistun siihen, että tästä kaikesta kannattaa nauttia, laittaa ehkäisy kuntoon (meillä on kunnossa) ja tarvittaessa hakea ajoissa se raskaustesti – jotta voi nukkua rauhassa. <3

 

*Oletko sinä panikoinut, koska olet pohtinut että olet raskaana? Tapahtuuko sinulle tätä usein? Miten kumppanisi suhtautuu siihen?

*Tsekkaa myös aiempia kirjoituksiani aiheesta:

Raskauden keskeytys olosuhteiden pakosta

Kupari kierukka – ystävä vai vihollinen?

Kun äidin ehkäisy pettää – on kiire tehdä valintoja

Lisää lapsia vai kohti urahaaveita?

Lapsiluku täynnä(kö)?

Äidiksi yllättäen

*Kuvat by Muru

*Jos et ole vielä Puhu murun seuraaja ja tykkääjä Facebookissa, tule mukaan matkaan! Löydät Puhu murun myös instagramista – joka on ehkä kaikista reaaliaikaisin paikka seurata elämääni. =)

You may also like
Hyvinvointi, Seksuaalikasvatus
Seksuaalikasvattajan on ensin katsottava peiliin
huhtikuu 14, 2019
Perhe
Mistä kaikesta jouluna voi riidellä
joulukuu 19, 2018
Perhe
Vinkit lasten seksuaalikasvatukseen
marraskuu 18, 2018
Uncategorized

Loppuuko imetys tähän?

Lauantaina suuntasin Prahaan Seksuaaliterveyden maailmanjärjestön konferenssiin Prahaan. Työmatkalle lähtiessäni olin saanut syyllisyyden tunteen sivuun ja olo oli jännittynyt. Ilmassa oli silti erilaista haikeutta kuin vain ikävää. Se haikeus oli surua. Suru liittyi pohdintaan, loppuuko minun ja kuopuksen kaksivuotinen imetystaival tähän.

 

Itkin tällä viikolla lähes jokaisena iltana, kun imetin kuopusta hänen mennessään nukkumaan. 

 

Olen oppinut rakastamaan imetystä ja noita ihania yhteisiä läheisyyden hetkiä pitkin päivää. Yhteys, joka välillämme on imetyshetkinä, on jotain, mitä ei muuten ole. Kun kuopus katsoo silmiini, tuntuu kuin hän katsoisi sydämeeni. Annamme toinen toisillemme läheisyyttä ja rauhoitumme. Me vain olemme yhdessä.

Toki on ärsyttäviäkin imetykseen liittyviä hetkiä, kun taapero vain vaatii ja vaatii maitoa. Kovaa ja uhmakkaasti. Käyttäen kaikki keinot, jotka hän vain keksii. Kyllä yleensä pieni maitosuu voittaa. Tai jos hän puree. Auts! Tai huutelee läpi yön: ”Maitoooo!” Noita hetkiä ei tule ikävä.

 

Hyvät hetket ovat silti voittaneet. Aina. 

 

En itse ajatellut edes, että lopettaisimme vielä. Enemminkin olin ajatellut, että ainakin tämä kesä menee vielä imettäen.

 

Työreissuni tuli nopealla aikataululla ja erossaoloaikamme on niin pitkä, että voi olla, että imetys jää. Minulla on mukana rintapumppu, enkä sinänsä pelkää maidon loppumista. Tiedän, että se riittää.

 

Toisen lapsemme kanssa kävin Berliinissä kuuden päivän työmatkalla ja imetys jatkui lentokentällä kuin en olisi ikinä ollutkaan poissa. Tyttö oli silloin hieman yli 2-vuotias, niin kuin kuopus nyt.  Mutta lapset ovat erilaisia, joten en ihan uskalla luottaa tuohon aiempaan kokemukseeni.

 

Lisähaikeutta tähän tuo tällä kertaa lopullisuus. Voi olla, että en enää koskaan imetä. Lapsilukumme voi hyvin olla tässä. Ajatuskin siitä nostaa silmiini uudelleen ja uudelleen kyyneleet. Enkö oikeasti ikinä enää imetä? Nytkö jo tämä vaihe on ohi?

 

Voihan olla, että tästä seuraa helpotuksen tunne. Kun päästää irti, saa ehkä tilalle jotain, niin kuin kirjailija Tommy Hellsten sanoo. Onko se vapautta? Mitä se on?

Imetyksen yllättävä loppuminen voi olla helpompi kuin pitkä ja kivulias taistelu. Eikö?

 

Lopullisesti tähän saan vastauksen vasta, kun palaan kotiin huomenna. Voi toki olla, että imetän heti lentokentällä tai sitten huomaan, että tämä oli nyt tässä. Tirautan murun sylissä muutaman kyyneleen ja katson kuopusta ylpeänä. Me teimme sen, kaikista alun imetysvaikeuksista huolimatta. Me imetimme WHO:n suositteleman 2 vuotta!

 

Ehkä voin kaivaa hymyillen vintiltä esiin kaikki ne mekot, joita en ole voinut käyttää imetyksen takia? Ehkä, ehkä, ehkä. Katsotaan, mitä kuopus tekee. Olen aina halunnut edetä lapsentahtisesti imetyksessä ja niin teen nytkin.

 

I  <3 imetys 

 

LISÄYS:

Eipä loppunut imetys työmatkaani. Heti lentokentällä pikkuinen säntäsi syliini ja huusi: ”Äidin maitoo!” Se oli kyllä suloista ja ihanaa. Sydän suli rakkaudesta. <3

 

*Oletko sinä tehnyt pidempiä reissuja ilman lasta kesken imetyksen? Miten meni? Jatkuiko imetys sen jälkeen?

*Onko sinulla jotain vinkkejä minulle tai muille äideille, ketkä pohtivat tätä samaa?

*Tietoa imetykseen liittyvistä asioista saat Imetyksen tuki ry. sivuilta. Suosittelen tutustumaan myös Laktivistiäitiin Facebookissa.

*Jos et ole vielä Puhu murun seuraaja ja tykkääjä Facebookissa, tule mukaan matkaan! Nostan siellä kiinnostavia artikkeleita, vanhoja ja uusia blogejani. Toisinaan arjen kuulumisia ja oivalluksia. Olisi mahtavaa, että sinäkin olisit mukana ja kommentoisit siellä. =)

You may also like
Perhe
Ärtymyksestä rakkauden tulvaan
helmikuu 24, 2019
Hyvinvointi
Olenko raskaana?
tammikuu 6, 2019
Perhe
Imetyksen lopetus yllätti
lokakuu 24, 2018
Uncategorized

Kun äidin ehkäisy pettää – on kiire tehdä valintoja

Useamman lapsen äitinä sitä käy läpi mielessään tutun ajatuksen kulun. Haluanko todella vauvaa? Mitä se tekee parisuhteellemme? Jos se saa nyt alkunsa, se syntyy alkusyksystä. Ihanaa. Häh?! Mitä tämä tekee urahaaveilleni? Miten taloutemme kestää tämän?

 

”Synnyttäneet äidit tekevät puolet puolet aborteista- moni unohtaa ehkäisyn”, oli Helsingin Sanomien otsikko viime vuonna. Artikkelin mukaan useimmiten syy on juuri sama kuin meillä, eli ehkäisy on unohtunut. Syinä siihen ovat väsymys, laiskuus tai välinpitämättömyys. Toki on muitakin syitä, kuten elämäntilanteen muuttuminen. Meillä väsymys aiheutti pahan laskuvirheen.

 

On muitakin vaihtoehtoja kuin jäädä odottamaan, alkaako kuukautiset vai ei. Silloin pitää toimia nopeasti.

 

Apteekista saa haettua ilman reseptiä jälkiehkäisypillerin, jonka teho on parhaimmillaan ensimmäisen 12 tunnin aikana. Sen voi ottaa kuitenkin kolmen vuorokauden sisällä. Minulta meni jo se täyteen. Mietin liian kauan. On olemassa myös toinen jälkiehkäisypilleri, jonka voi ottaa 5 vuorokautta ehkäisyn pettämisen jälkeen. Sitten en saisi imettää viikkoon. Minä haluan imettää vielä kuopusta. Joten sekään ei ollut meille vaihtoehto.

 

Abortti on viimeinen vaihtoehto. Sitä en halua käyttää, ellei siihen ole jotain hyvin painavaa syytä. Tämä ei ole sitä. Ajatuskin saa itkemään. Suomessa aborttien syy on HS:n artikkelin mukaan lähes aina sosiaalinen syy.

 

Oli pakko soittaa taas luottogynekologilleni Leena Väisälälle. Mitä voin tehdä? Leenalta löytyi vaihtoehto, jota en ollut kuullutkaan. Kukaan ei ollut koskaan esimerkiksi neuvolassa maininnut! Kuparikierukan asennus käy jälkiehkäisystä 5 vuorokautta ehkäisyn pettämisen jälkeen. Sitä paitsi se on kaikkein tehokkain jälkiehkäisy menetelmä. Se on mainittuna uudessa Käypä hoito -suosituksessakin

 

Hurraa!!!

 

Toki voisin vain odottaa. Tulisiko plussa vai nega raskaustestistä, odottavan aika on piiiitkä. Kuukautisten alkuun tuntuu olevan ikuisuus, jos on tällainen tilanne. Stressitasot nousisivat päivä päivältä. Raskaustestiin sisältyy myös toinen ongelma. En ole ikinä ymmärtänyt, mikä saa sen aikaiseksi raskaustestiä tehdessä, että jokin sisimmässäni toivoo aina plussaa…

 

Olemme murun kanssa puhuneet tästä joka ilta. Järki vastaan tunteet, onneksi olemme murun kanssa sentään samalla puolella. Tilanne on silti ihan kamala. Onko tällaisessa tilanteessa oikeaa ratkaisua? Ehkä joku puuttuu vielä ruokapyödästä? Olen pohtinut lapsilukua täällä blogissakin viime keväänä Lapsilukutäynnä(kö) postauksessa. Vaikea aihe.

 

Ja tiedän kyllä, että tämä tilanne on oma syymme. Ehkäisyasiaa on mietitty meillä imetyksen kannalta. En ole halunnut vielä kemiallista ehkäisyä ja nyt meille sattui väsymyksessä laskennallinen moka. Tiedän jo valmiiksi, että tulen helposti raskaaksi. 

 

Tulimme siihen tulokseen, ettei ole oikea aika saada neljättä lasta. Varasin heti gynekologini Leena Väisälän ensimmäisen vapaan ajan ja otin kuparikierukan. Olo oli sen jälkeen helpottunut. Kierukka on ollut nyt kaksi päivää eikä minulla ole mitään ikäviä tuntemuksia. Jännittää nähdä, sopiiko kuparikierukka minulle. Vai vuodanko kohta verta kolme viikkoa kuukaudesta, niin kuin kauhutarinoissa kerrotaan.

 

Päätös tuntui juuri nyt oikealta. Tämä ei kuitenkaan vielä ole lopullista, mutta saamme aikaa miettiä. Haluaisin kokea vielä oikean pakahduttavan vauvakuumeen. Sellaisen, mikä todella jyrää järjen. Ehkä sitten voisi toivoa vauvaa…. Tai sitten huomaamme, että näin on hyvä.

 

Ehkäisyasia on aina jokaisen parin henkilökohtainen asia, mutta sitä ei kannata jättää puolitiehen. Epävarma ehkäisy voi ikävimmillään aiheuttaa turhaa haluttomuutta, jos nautinnon pilaa pelko mahdollisesta raskaudesta. 

 

Pimeät talvi-illat ovat hyvä hetki käpertyä illalla lasten mentyä nukkumaan oman rakkaan kainaloon. Ihania hetkiä vällyjen väliin kaikille – ilman turhaa huolta. <3

 

*Onko sinun ollut helppo valita oikea ehkäisymenetelmä raskauden jälkeen?  Saitko riittävästi tietoa ehkäisyasioista neuvolasta? Minkä valitsit? Oletko ollut tyytyväinen? Nyt hyvät vinkit ja kokemukset kehiin. =)

*Jos et ole vielä Puhu murun seuraaja ja tykkääjä Facebookissa, tule mukaan matkaan! Nostan esiin kiinnostavia artikkeleita sekä vanhoja ja uusia blogitekstejäni. Toisinaan arjen kuulumisia ja oivalluksia. Olisi mahtavaa, jos sinäkin tulisit mukaan=)

You may also like
Collaborations, Lifestyle
Murun kanssa treffeille leffaan + ARVONTA
huhtikuu 7, 2019
Hyvinvointi
Parisuhde, jossa elää rakastavaiset
maaliskuu 26, 2019
Perhe
Ärtymyksestä rakkauden tulvaan
helmikuu 24, 2019
Uncategorized

Lisää lapsia vai kohti urahaaveita?

"Vain kesyt linnut haaveilevat. Villit lentävät." -Elmer Dictonius

 

Kuopus on jo kohta 1,5-vuotias ja minut alkaa vallata levoton olo. Tunne on tuttu. Vauva ei ole enää vauva. Olen ollut kotona taas jo lomaa pidemmän pätkän. Tosin tällä kertaa olen tehnyt töitä enemmän kuin koskaan ennen kotiäitiyden ohella.

 

Olo on ristiriistainen. Tunnemyrsky nousee horisontista. En tiedä kauanko, jaksan olla vielä kotona. Miten pystyn hoitamaan työni? Siksi laitoin haikeana kuopuksen päivähoitohakemuksen elokuussa. En tiedä toisaalta haluanko, että yhteinen kotona olo kuopuksen kanssa päättyy vielä. Ehkä tämä on viimeinen hoitovapaani.

 

On päiviä, jolloin tulevaisuus tuntuu ihan kirkkaalta. Kuopus menee hoitoon vuoden vaihteessa ja minä alan tehdä uraani. Tätä hetkeä olen odottanut pitkään! Ihanaa. Pääni on täynnä haaveita ja tavoitteita, suunnitelmia ja jo sovittuja töitä. Perheemme tuntuu juuri oikean kokoiselta ja palaset loksahtelevat kohdilleen. Eikö tämän näin kuulukin mennä?

 

Ei se ole kuitenkaan niin selvää. Ei todellakaan! On päiviä, jolloin minuun iskee valtava vauvakuume. Silloin en todellakaan halua luopua vauvatavaroistamme. Vauvanvaatteista luopuminen aiheuttaa edelleen kyyneliä ja samaan aikaan helpotuksen tunnetta. Huh.

Mitä jos sittenkin haluamme vielä yhden lapsen? Oliko tämä ”vauva-aika” nyt tässä? Tarvitseeko muru itselleen biologisen pojan? Eikö nyt kannattaisi tehdä vielä yksi eikä viiden vuoden päästä? Ei minun tarvitse kuin katsoa ystävieni facebook- ja instagramkuvia ihanista vauvamahoista tai vasta-syntyneistä, niin vauvan kaipuu täyttää mielen.

 

Kysymysten meressä on helppo velloa. Ei oikeaa vastausta taida kukaan minulle antaa.

 

Minun pitää löytää itsestäni vastaus ja puhua murun kanssa. Ja kyllä me olemme puhuneet. Faktaa on, että jaksamisemme on käynyt aika äärirajoilla jo kolmen kanssa. Tukiverkko voisi olla vahvempikin. Hoitoapua saamme entistä vähemmän, mitä enemmän meillä on lapsia. Neljäs lapsi on myös taloudellinen kysymys. Raha ei kasva puussa ja hoitovapaalla penniä venytetään kokoajan.

 

Fakta on myös, että olemme molemmat haaveilleet neljännestä lapsesta. Muru jakaa kaipuuni. En varmaan enää haaveilisi vauvoista, ellei muru olisi niin hyvä ja upea isä. Ja samaan aikaan ihana mies minulle. Varsinainen pirulainen tuo muruni, kun aiheuttaa vauvakuumetta!

 

Ura. Minun urani ja haaveeni. Aion perustaa seksuaaliterapiayrityksen. Terapiapalveluita ja luentoja, kaikkea en edes vielä tiedä. Haluan tehdä tätä, mistä pidän, mitä rakastan. Sitä sanotaan intohimotyöksi. Blogia jatkan, totta kai. Minun ja Samin kirja tulee ulos ensi keväänä. Teemme siitä hyvän ja myyvän kirjan. Haluan tehdä tulevaisuudessa lisääkin kirjoja. Ehkä oman radio- tai tv-sarjan? Saahan sitä haaveilla! Mutta en halua vain haaveilla vaan haluan toteuttaa ne.

 

Huomaan jo nyt, miten innoissani olen haaveistani. Ne ovat niin kauan pyörineet mielessäni. Ja nyt ne pääsevät pikku hiljaa pinnalle. 

Haluan myös opiskella lisää. Psykoterapiaopinnot ovat suunnitelmissani. Täytyy vaan säästää hieman rahaa.  On paljon asioita, jotka kiinnostavat ja joista haluan tietää lisää. Pienempiä koulutuksia tulee varmasti käytyä. Haluan laajentaa osaamistani ihmisestä kokonaisuutena.

 

Välillä iskee valtavat pelot ”tuleeko tästä mitään” tai ”pystynkö tähän”. Saanko ikinä tienattua palkkani itse yrittäjänä? Silloin olen kuin jänis, jonka tekee mieli työntää päänsä pensaaseen. Mietin, että jos palaankin vain tekemään yhteisöpedagogina nuorisotyötä. Ei. Ei. Ei. Niin sanoivat työnohjaanikin. Nyt pitää uskoa unelmiin ja alkaa tehdä töitä rohkeasti! Ei vain haaveilla vaan siirtyä toteuttamaan.

 

Pitää uskaltaa ajatella suuresti ja ottaa riskejä. Muuten valitan mummuna: ”Kun en silloin tehnyt, mistä haaveilin… Olisin ollut onnellisempi.” Yritän opetella sietämään epävarmuutta tulevasta ja nauttimaan itse matkasta. 

 

Olen aina tavoitellut asioita, mitkä voivat tuntua hulluilta. Liian isoilta. Olen silti saavuttanut niitä kovaa työtä tekemällä ja hippusella onnea. En usko, että tässäkään mitään oikotietä on. Töitä on hirmuisesti vielä edessä, pettymyksiäkin mutta myös onnistumisia. Muru on luvannut olla tukenani. Ja minä hänelle. Se antaa voimaa.

 

Haluan kokeilla luoda itse itselleni unelmatyöpaikan! Nyt se on sanottu ääneen. Se ei ole enää vain haave. Minulla on tavoite, jota kohti olen lähdössä. =)

You may also like
Hyvinvointi
Olenko raskaana?
tammikuu 6, 2019
Hyvinvointi
Kohti omaa – oma seksuaaliterapiavastaanotto
marraskuu 3, 2018
Hyvinvointi
TOP 5 – Tunteita herättävät postaukseni
kesäkuu 3, 2018
Uncategorized

Lapsiluku täynnä(kö?)

Olin yhtä hymyä. Teki mieli kertoa kaikille vastaantulijoille, että me alamme yrittämään vauvaa. Näin vain ihania, suloisia vauvoja ja mieleni teki sulkea mieheni kaksioomme. Siltä minusta tuntui, kun tulin gynekologilta kierukan poistosta.

Joka kerta kun raskaustestiin on tullut kaksi viivaa, olo on ollut hyvin erityinen. Olosuhteet ovat vaihdelleet, mutta rakkaus ja ylpeys ovat pysyneet. Miten ihmeellistä on olla raskaana. Kuinka tajunnan räjäyttävää on tuntea vauvan ensimmäiset potkut. Tai miten sitä odottaa synnytystä, käy kiirastulen läpi ja saa jossain vaiheessa oman pienen syliin.

Minulla on ollut vauvakuume jo teini-iässä. Muistan kun uhosin silloin: ”Minulla on kolme lasta kun olen 30v.” Ja niinhän minulla oli. Vauvakuume on valtavan vahva tunne tai melkein tunnetila minulle. Se varastaa kaikki ajatukset. Se aiheuttaa mukavaa kutkutusta.

Nyt kun meillä on kolme lasta, tuntuu että lapsilukumme on täynnä. Pohdin sitä jo toisen jälkeen, mutta silloin pelkkä ajatus vauvanvaatteista luopumisesta oli liikaa. Nyt olen yrittänyt tehdä luopumistyötä juuri antamalla vauvanvaatteita pois. Se sattuu silti. Kyyneleet polttavat silmiä kun mietin, etten saa enää kaivaa näitä esiin ennen uuden vauvan syntymää.

Suru. Ikävä. Aito luopumisen tuska. Tässäkö tämä nyt oli? Ja samaan aikaan ihmetys. Ei kai tämä voi olla jo ohi? Miten surullinen olo tulee, kun katsoo 9 kuukauden ikäistä kuopusta. Onko tämä todella viimeinen kerta, kun saan istua illalla sohvalla ja vauva nukahtaa onnellisena syliini. Tai kun seuraan kun hän opettelee tarmokkaasti seisomaan nousemista. Silloin voisin pysäyttää ajan.

Surun rinnalla kulkee myös helpotuksen tunne. Onhan tässä valvottu, laitettu omat tarpeet sivuun ja taaperrettu leikkipuistoon kuuliaisesti. Ehkä nyt alkaa näkymään sumea kuva tulevaisuudesta, missä arki alkaa helpottua. Ehkä saan taas nukkua lauantaiaamuna muruni vieressä ja muksut menevät itsenäisesti katsomaan telkkaria. Tai mitä kaikkea voi tehdä vähän isompien lasten kanssa.

Kasvatustieteen tohtori Mirjam Kalland sanoi kerran luennolla, että lapsiluku on silloin täysi kun on tilaa vielä yhdelle. Hän tarkoitti, että silloin on voimia odottamattomien kriisien varalle. Ja samalla hän muistutti, että haaveilu vauvasta ei ole pahasta.

Olen yrittänyt pitää tätä Kallandin ajatusta mielessäni surutyöni keskellä. Sillä onhan arki kolmen kanssa jo aika väsyttävääkin välillä. Olisiko meillä voimia neljänteen? Tai saisimmeko hoitoapua enää neljän kanssa?

Lapsilukuasia on onneksi sellainen, että siihen saa vertaistukea muilta äideiltä. Tähänkin blogiin sain kimmokkeen eräästä facebookin ryhmästä, johon kuulun. Siellä joku ihana rohkea äiti kirjoitti omasta surusta ja ahdistuksestaan liittyen lapsiluvun täyttymiseen. Kuinka lohduttavia äitien omat kokemukset ja kommentit toisilleen olivat.

Rakkaat kollegani ja jo hieman kokeneemmat äidit antoivat hyvän neuvon minulle. Ei tarvitse sanoa ei koskaan, jos se ei tunnu vielä oikealta. Ja minä en vielä halua sanoa, että meille ei tule enää koskaan vauvaa. Vaikka se olisikin sitten vain minun haavevauvani.

You may also like
Hyvinvointi
Olenko raskaana?
tammikuu 6, 2019
Hyvinvointi
Kuule minut rakas
lokakuu 7, 2018
Perhe
Imetyksen lopetus tuntuu luopumiselta
syyskuu 2, 2018
Close