Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›
Uncategorized

Kosketuksen kaipuu

Kahdeksan vuotta sitten, keskospoikani päästyä sairaalasta, olimme kahden. Käperryimme ihanaan vauva-arkeen, kotiimme. Yksiöni oli kuin pieni pesä meille. Rakkaus vauvaan oli valtava. Pidin poikaani sylissä, kantoliinassa ja nukuimme vierekkäin. Meillä kävi kylässä ystäviä ja omaa perhettä, muuten varoimme pöpöjä. Välillä menimme mummolaan lepäämään, kun en enää jaksanut valvoa vauvan kanssa.

Miten ärsyttikin tiskata väsyneenä pitkän päivän jälkeen, pojan vihdoin nukahdettua. Ja olohuoneessa odotti vain tyhjä sohva ja telkkari. Nukkumaan mennessä otin vanhan nalleni kainaloon. Hellyyden kaipuu tuntui kipuna kehossa. Miten paljon voikaan ikävöidä toisen aikuisen kosketusta?

Pelkäsin, etten kelpaisi enää ikinä kenellekään. Huolisiko kukaan meitä molempia? Sanoisiko joku minulle vielä ne maailman kauneimmat sanat: Minä rakastan sinua.

Olin nuori nainen ja minulla oli myös seksuaaliset tarpeeni, mutta eipä miehiä isketä vaunujen kanssa noin vain. Saanko naisena ja äitinä haluta seksiä ilman sitoumuksia? Tekeekö se minusta jotenkin huonon?

Onneksi välillä oli omaa aikaa. Poikani meni mummolaan hoitoon. Urheilin, tapasin ystäviä ja välillä käytiin viihteellä. Ne harvat vanhat ystävät, jotka olivat vielä kuvioissa ja uudet äitiystävät olivat korvaamattomia. Toiset äidit auttoivat jaksamaan arkenakin ja lenkkeillessä parannettiin maailmaa.

Kokeilin seurusteluakin ja oli ihanaa kokea, miltä tuntuu kahden vanhemman perhe. Minun oli silti pakko jatkaa matkaani. Halusin jakaa lapsen tuoman ilon toisen aikuisen kanssa, mutta en halunnut tyytyä ”ihan hyvään” suhteeseen. Halusin rakastaa joka solullani ja tulla rakastetuksi. Halusin haluta ja tehdä töitä, jotta suhde kestäisi.

Yksin oleminen teki hyvää minulle. Opin, mitkä valtavat voimat minulla on ja perhe sekä ystävät tukenani. Minulla oli kaikki hyvin. Mutta minulta puuttui silti jotain tärkeää.

You may also like
Hyvinvointi, Seksuaalikasvatus
Seksuaalikasvattajan on ensin katsottava peiliin
huhtikuu 14, 2019
Hyvinvointi
Olenko raskaana?
tammikuu 6, 2019
Perhe
Mistä kaikesta jouluna voi riidellä
joulukuu 19, 2018
Uncategorized

Äidiksi yllättäen

Nukahtelin luennoille ja aloin epäillä olinko raskaana. Ja kyllähän minä olin. Olin 21-vuotias juuri avoliitosta eronnut opiskelija. Tiesin heti, että pitäisin vauvan. Onneksi äitini sanoi uutisen kuultuaan: ”Kyllä sinä pärjäät ja me autamme sinua.”

 

Salasin asian opiskelijaporukaltamme, muutamia lukuun ottamatta, raskauden puoleen väliin saakka. Pelasin koripalloa ja yritin sopeutua tilanteeseen. Suhde lapsen isään oli jo ohi ja siksi valmistauduin saamaan vauvan yksin.

 

Aika kului vauhdilla ja kaikki sujui hyvin. Voin mainiosti ja masu kasvoi. Jouduin kuitenkin yllättäen sairaalaan kovien supistusten alettua raskausviikolla 27. Kaikki tapahtui nopeasti ja minut siirrettiin ambulanssilla yliopistolliseen sairaalaan kätilö mukana. Olin kai shokissa. Ambulanssista soitin työnantajalleni ja ilmoitin, että maanantaina en tule vetämään uimakouluja.

 

Sairaala toi mukanaan pelon ja huolen. Vauva oli vielä aivan liian pieni, alle kilon painoinen. Sain piikkejä, minua makuutettiin pää alaspäin eikä mihinkään saanut liikkua sängystä ilman lupaa. Tilanne rauhoittui hetkeksi ja pääsin äitini luo vuodelepoon. Ensimmäisenä yönä omassa kämpässä meni lapsivedet. Ja taas mentiin ambulanssilla.

 

Pieni ihmeellinen taistelijapoikani syntyi raskausviikolla 31+4 ,reilun puolentoista kilon painoisena. Kuulin pienen itkun ja sitten hänet näytettiin minulle, ennen kuin hänet vietiin vastasyntyneiden teho-osastolle. Sinne me jäimme äitini kanssa kyyneleet silmissä, minä syli tyhjänä. Kukaan ei luvannut mitään. Mutta minusta oli tullut äiti.

Vielä kahdeksan vuoden jälkeen, itken kun kirjoitan tätä.

 

Minulla ja pojalla oli onnea. Kaikki meni hyvin ja uskalsin pikku hiljaa alkaa rakastaa. Kuukausi meni sairaalassa elellen. Siellä opin imettämään, hoitamaan ja käyttämään kantoliinaa ihanien hoitajien avustuksella. Poika kasvoi hyvin ja vauvavuosi meni valvoen. Kasvoin äidiksi samaa tahtia.

 

Poika on nyt 8-vuotias iloinen koululainen. Jos joku olisi kertonut tästä päivästä silloin kun elimme vielä sairaala-aikaa, en tiedä olisinko uskonut.

 

Miten te olette tulleet äidiksi? Oletteko ikinä kirjoittaneet siitä? Oman tarinan kirjoittaminen oli minulle tärkeää ja sain siitä voimaa. 

 

*Tämä kirjoitus on ensimmäisiä kirjoituksiani Puhu muru -blogissani. Blogini aukesi tammikuussa 2016. Koska olen siirtynyt Vauva.fi -sivustolta Me Naiset -sivustolle blogipostauksen somejaot eivät näy, mutta tätä on jaettu yli 1000 kertaa. 

*Jos et ole vielä Puhu murun seuraaja ja tykkääjä Facebookissa, tule mukaan matkaan! Nostan esiin kiinnostavia artikkeleita sekä vanhoja ja uusia blogitekstejäni. Toisinaan arjen kuulumisia ja oivalluksia. Kuvia elämästäni pääsee seuraamaan Puhu murun Instagram tililtä. <3

You may also like
Hyvinvointi
Olenko raskaana?
tammikuu 6, 2019
Hyvinvointi
TOP 5 – Tunteita herättävät postaukseni
kesäkuu 3, 2018
Perhe
Millaisena äitinä sinut muistetaan
toukokuu 11, 2018
Uncategorized

Me hoidamme rakkautta

Perheessämme olemme opettaneet lapsille termin ”rakkauden hoito”. Siitä puhutaan esimerkiksi silloin, kun lapset menevät mummolaan ja me vanhemmat saamme aikaa kahden kesken.

Nuo hetket kaksin ovat maailman tärkeimpiä.

Saimme vihdoinkin yhteisen yön ilman lapsia joulukuussa. Meinasimme vain jäädä kotiin, mutta onneksi lähdimme ulos syömään. Se tuntui treffeiltä.

Näimme toisemme uusin silmin ja lauseet sai sanottua rauhassa loppuun. Saimme pyydettyä anteeksi kiukkuja, marinoita sekä jäkätyksiä.

On ollut myös kertoja, joina ollaan pääasiassa vain lepäilty. Tai ollaan biletetty villisti yhdessä ja aamulla naurettu päät kipeänä. Ollaan käyty teatterissa. On kertoja, jolloin ollaan oltu vain alasti kotona, iho iholla.

Kaikista näistä erilaisista ”rakkauden hoito” -kerroista on jäänyt tärkeät muistot, jotka kantavat silloin kun muuten meinaa voimat loppua parisuhteen hoidossa. Kyllä, välillä lapsiperheen arki on kuin työleiri.

Silloin on ihana muistaa hetki, kun katsoin häntä ihaillen. Kun ajattelin, että rakastan tuota komeaa miestä, hän rakastaa minua ja hän on myös lasteni isä. Vau, tuo aamu-uninen mököttävä mies on se sama, kunpa muistaisin.

Lapsille on myös hyvä puhua vanhempien kahdenkeskisen rakkauden tärkeydestä. Se ei liity seksiin vaan siihen, että vanhempien rakkaus on lasten koti.

Siksi en halua potea syyllisyyttä, kun joskus saamme lapset hoitoon ja olemme kahden.

Rakkauden hoito kunniaan. Ja suurkiitos isovanhemmille, että teette sen mahdolliseksi.

You may also like
Collaborations, Lifestyle
Kohtaamisia kahvin äärellä
kesäkuu 5, 2019
Hyvinvointi, Lifestyle
Rakkausloma Berliinissä <3
toukokuu 30, 2019
Hyvinvointi, Seksuaalikasvatus
Seksuaalikasvattajan on ensin katsottava peiliin
huhtikuu 14, 2019
Uncategorized

Olkkarissamme tuoksuu pissa

Rakastan huonekasveja. Yritän hoitaa niitä, kun muistan, mutta jokainen talvi on vienyt jonkun kasvin hengen. Yksi Anopinkieli kuoli jo muuton jälkeen, kun unohtui kirjahyllyn päälle.

Syksyllä lisääntyneet yövalvomiset ovat aiheuttaneet taas kasveille kuivia jaksoja. Kun ne riittävästi nuupahtavat, tulen hätiin vesikannun kanssa.

Siitä keksimmekin loistoidean ja päätimme alkaa antaa laimennettua lapsen pissaa kasveille tehokuurina. Mieheni ehdotti, että soittaisin hänen äidilleen. Muistelimme, että hän olisi kesämökillä laittanut lastenlasten pissaa vedellä lantrattuna ulkokasveille. Pohdin, mutta annoin olla. Ajattelin, että googlaan. Sekin unohtui ja viime viikolla vaan ryhdyin toimeen.

Pissaa päätettiin alkaa keräämään pian nelivuotiaalta tytöltämme. Hän oli innoissaan roolistaan alun epäilyn jälkeen. Pikku hiljaa se muuttui suorastaan ylpeydeksi. En tyhjentänytkään pissapottaa vessaan vaan lisäsin siihen vettä ja vein kasveille. Siitä tuli ihan voittajaolo. Olimme ylpeitä tytön kanssa testimme alkamisesta.

Testi jatkuu, aina kun vain muistan. Murukin on ollut mukana ja olemme seuranneet kasveja koko poppoo. Lastenhuoneen Anopinkieli on terhakoitunut selvästi. Limoviikuna ja Rahapuu ovat myöskin paremman näköisiä kuin aiemmin.

Tänä aamuna aloin epäillä, että jollain lapsista olisi tullut pissa jonnekin olohuoneeseen. Epäilin vuoron perään kaikkia lapsia. Sain kummastuneen katseen koululaiselta, melkein neljävuotias oli loukkaantuneen näköinen. Olin ymmälläni.

Istuskelin aamukahvin jälkeen ikkunalaudalla olohuoneessa ja tajusin, että pissahajuhan tuli kasveista. Ikkunalaudan alla oli patteri, joka paahtoi pakkasten takia kuumana. Ei mikään ihme, että pissa haisi. Saimme makeat naurut. Lapsilta pyysin anteeksi. Ehkä ensi kerralla voisin perehtyä asiaan hieman paremmin. Vaikka pieni epäilys jäi vielä onko melkein nelivuotias tehnyt kepposen ja itse tyhjentänyt potan kasveille…

You may also like
Hyvinvointi, Seksuaalikasvatus
Seksuaalikasvattajan on ensin katsottava peiliin
huhtikuu 14, 2019
Perhe
Ärtymyksestä rakkauden tulvaan
helmikuu 24, 2019
Perhe
Putkiremontti tulossa – vinkkejä otetaan vastaan!
elokuu 26, 2018
Uncategorized

En ole timmi mamma

Minä painin ulkonäköpaineiden kanssa joka kerta, kun saan vauvan. Ensimmäiseen neuvolaan mennessä olen saanut yleensä jo ensimmäiset 5 kiloa kasaan ja loppua kohti luku lähenee 30:tä kiloa. Sen pois saamiseen menee suunnilleen vuosi. Minulla imetys ei karista kiloja eivätkä koristreenit paljoakaan nopeuta prosessia.

Normaalisti olen hoikka ja urheilullinen. Siksi muodonmuutokseni saa ihmiset usein hieman hämilleen. Ja toisaalta se aiheuttaa tilanteen, saanko valittaa? Vaikka olen jo kolme kertaa kokenut saman muodonmuutoksen, on se silti vaikeaa. Oma kuva peilissä ei tunnu hyvälle. Ja silti pitäisi ajatella, että rakastan kehoani.

Joka kerta olen salaa toivonut, että tilanne olisi tällä kertaa toisin.

On päiviä, jolloin inhoan itseäni, selluliittireisiä ja muumin muotoista uumaani. Silloin olen miettinyt, haluaako oma kumppani minua vielä. Vai haluaako hän kadulla kulkevia hoikkia ei raskaana olevia naisia? Ja miten ikinä uskaltaisin sanoa nämä pelot ääneen, omalle murulleni?

Ihmiset antavat välillä niin ärsyttäviä neuvoja. ”Älä välitä, ne kilot lähtee kyllä.”

 ”Kilot kuuluvat tuohon elämänvaiheeseen, ole ylpeä niistä.”  ”Imettämällä kilot lähtee.” Välillä on tehnyt mieli huutaa: ”No, **** ei muuten lähde! Sä et tajuu tätä yhtään! Etkä tajuu, miltä musta tuntuu!” Ja silti tiedän, että ärsyttävien kommenttien puhujat ovat tarkoittaneet hyvää.

On päiviä, jolloin olen ylpeä kehostani ja nautin muhkeammista muodoistani. Niinä päivinä muruni tai jonkun ystäväni, jopa työtoverin tai oman äidin kehuva kommentti ulkonäöstä tuntuu mahtavalle eikä vain ärsyttävälle. Kun minulla on hyvä olla omassa kehossani, on hyvä olla muutenkin. Raskausaika on minulle hyvin kehollinen kokemus.

Parisuhteessa toisen kehuminen helposti vähenee pikku hiljaa, vuosi vuodelta. Oman kumppanini sanat ovat olleet kaikkein arvokkaimpia minulle raskausaikana ja sen jälkeen. Myös rakastavan ja himoitsevan katseen voima on ollut parisuhteessamme tuntuva. Siitä tiedän, että olen edelleen hänen silmissään upea.

On etuoikeus saada olla raskaana, synnyttää ja imettää. Mutta meillä on naisina lupa myös käydä läpi kehonmuutokseen liittyviä negatiivisia tuntemuksia. Vasta sen jälkeen voimme aidosti oppia rakastamaan muuttunutta kehoamme. Se voi vaatia jopa terapeutin luona käymistä, toisinaan riittää ystävä, äiti tai oma kumppani.

Kumppanin rakkaus, katse tai mikään lahja ei riitä, jos emme itse rakasta itseämme. Uskon itse olevani jo hyvällä tiellä, vaikka välillä kompuroin edelleen.

You may also like
Hyvinvointi
Huorapalkinto – #hutsahtavapukeutuminen
tammikuu 9, 2019
Hyvinvointi
Olenko raskaana?
tammikuu 6, 2019
Hyvinvointi
TOP 5 – Tunteita herättävät postaukseni
kesäkuu 3, 2018
Uncategorized

Miksi murun pitää puhua

Minä ja puolisoni: Me elämme ruuhkavuosia, toden teolla. Kolme lasta, pienin vasta vauva ja isoin jo koululainen. Samaan aikaan me molemmat vanhemmat yritämme tasapainoilla työn ja kodin välillä, ja hoitaa rakkautta.

Rakkauden hoito on vaan viime aikoina jäänyt vähän vähemmälle.

Kuopus tekee hampaita, keskimmäinen kömpii lähes joka yö viereen ja koululainen näkee välillä pahaa unta. Missä on kahdenkeskinen aika? Tai jaksaminen? Välillä –ei missään.

Molempia väsyttää, aamulla univaje tuntuu kuin krapulalta. Päivällä jos olisikin hetki aikaa olla kaksin niin vauva herää juuri kun ajatukset häivähtää, jossain edes mikä liittyy seksiin… Iltaisin tunnen itseni kuolleeksi kalaksi.

Siinä ei aina tahtominen riitä. Uni ajaa silloin seksin edelle.

Rakkaus on silti hämmentävän joustava. Muruni tekemät aamupalat rauhoittavat aamuärinän ja ovat kultaakin arvokkaampia. Ehkäpä jopa suhteemme yksi kulmakivi? Vauva saa puuronsa suuhun ja halii puuroisesti keskimmäisen mutustaessa leipää. Esikoinen huutaa heipat kouluun lähtiessä ja aamu rauhoittuu.

Silloin aurinko vähän pilkistää ja taas jaksaa painaa. Hymy pöydän toiselle puolelle ja hesarin jako kruunaa ihan hyvän aamun. Ihan hyvä on paras juuri nyt.

Ei väärin ymmärryksiltä silti voi välttyä. Pahoitin mieleni pahoin taannoisen keskustelumme takia. Muruni sanoi olevansa onnellinen, kun voi hyväksyä minut kaikkine raskauskiloineni. Kyllä, sain melkein 30 raskauskiloa, nyt jäljellä on 10. Matkaa rakkaisiin omiin pillifarkkuihin on vielä. Silti hänen sanansa saivat pahanmielen ja raivon kiehumaan sisälläni.

Väittääkö hän, että minun hyväksyminen on meriitti hänelle? Että olen niin kamala? Näin ajattelin ja sisälläni kiehui ja nielin kyyneliä. Jota en sitten edes kertonut…

Kunnes muutaman aamun päästä räjähdin juuri kun muru oli lähdössä töihin. Ihan väärä hetki. Mutta juuri silloin rohkeuteni riitti kertoa, miten hän oli loukannut tunteitani. Se oli sellainen ryöpsähdys. Muutama tiukka sanan vaihto ja sitten muruni lähti töihin. Pelkkä pahan mielen ääneen sanominen auttoi minua, mutta tilanne helpottui silti vasta illalla.

Ennen sinua ja lapsia olin paljon pinnallisempi, muru sanoi. Mutta raskauksien, vauvojen syntymisen ja imettämisen aikana hänelle oli auennut uusi maailma, mikä muutti hänen ajatustaan naisen vartalosta. Muruni kertoi arvostuksesta, kunnioituksesta ja rakkaudesta, mitä kokee minua ja ihmeellistä naisen vartaloa kohtaan. Kehoni saa palautua ihan rauhassa kolmannen lapsemme jälkeenkin ja hän jaksaa odottaa.

Niin. Onneksi puhuimme muru.

You may also like
Collaborations, Lifestyle
Kohtaamisia kahvin äärellä
kesäkuu 5, 2019
Hyvinvointi, Lifestyle
Rakkausloma Berliinissä <3
toukokuu 30, 2019
Collaborations, Lifestyle
Murun kanssa treffeille leffaan + ARVONTA
huhtikuu 7, 2019
Close