Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Category

Uncategorized

Uncategorized

En halua kuolla liian aikaisin

Lukijani Vuokko halusi jakaa tarinansa kanssanne, koska yksi suurimpia voimanlähteitä hänelle on ollut vertaistuki muilta naisilta. Yksinään kaikki tuntuu paljon raskaammalta.

 

Tämä on Vuokon tarina:

 

Isoäitini kuoli vuonna 1993 hyvin todennäköisesti munasarjasyöpään. Äitini sairastui vuonna 2009 rintasyöpään, joka uusiutui vuoden 2015 tammikuussa. Äiti kuoli samana kesänä. Asiaa tutkittuamme huomasimme, että suvussamme on kuollut ainakin kolmessa polvessa naisia munasarja- tai rintasyövän aiheuttamiin syöpiin.

 

Hyvin todennäköinen syy äitini ja isoäitini syöpiin on geenivirhe BRCA2, joka on sukumme geeneissä. BRCA2 lisää naisilla rintasyövän riskiä 40-70% ja riskiä munasarjasyöpään 10-20%. Heidi Sohlberg sairastui rintasyöpään tämän saman geenin takia. Siihen auttaa vain leikkaus, jossa poistetaan rinnat, munasarjat ja kohtu. Leikkausten avulla rintasyövän riski on enää 5% ja munasarjojen syövän riski lähes nollassa. 

 

Sain itse kuulla, että minulla on BRCA2 kesällä 2013. Se hiljensi minut, en osannut puhua kokemuksestani. Toisaalta, kukaan muukaan ei osannut suhtautua saamaani tietoon. Kaiken sen keskellä elimme pikkulapsiperheen arkea 1- ja 3-vuotiaiden lapsiemme kanssa.

Ei silloin pitäisi saada tällaisia uutisia! Ei pienten lasten äiti voi kuolla.

 

Kyllä se taisi olla aika järkytys. Vaikka olin tehnyt päätöksen, etten itke niin kyllä siinä tuli kyynel tai pari. Oltiin yhtä shokissa mieheni kanssa. Aika paljon taisi jäädä kuulematta, mitä lääkäri puhui.

 

Vaikka olin hiljaa, sisälläni myllersi. Jälkikäteen siitä jäi näkyväksi muistoksi kampaajankäynti. Menin heti tiedon saatuani kampaajalle. Värjäsin tukkani punaiseksi. Se oli kamala eikä sopinut minulle yhtään. Kukaan ei sanonut siitäkään mitään. Ei varmaan uskaltanut. 

 

Hiusten värjääminen taisi olla oma reaktio kuolemaan varjoon, joka tuli päälleni. Se kertoi enemmän kuin tuhat sanaa. Ihan kuin minut olisi revitty elämään ihan eri elämää, mitä olin elänyt siihen asti.

 

Edessä olisi kontrollikäyntejä ja minua tutkittaisiin säännöllisesti. Lääkärit suosittelivat minulle leikkausta. En ollut siihen mitenkään valmis. Eikä minulla ollut voimavarojakaan. 

 

Parisuhteemme joutui myös isolle koetukselle tämän uutisen jälkeen. En osannut jakaa kokemustani kumppanini kanssa. Käännyin sisäänpäin ja suljin asian sisälleni. 

 

Jotain tapahtui, kun äitini sairastui uudelleen. Rintasyöpä oli ehtinyt jo levitä ja kuolema häämötti edessä. Tuntui niin pahalta luopua äidistä ja lasteni mummista liian aikaisin. Surun määrää ei voi edes kuvailla. Onneksi äitini eli hyvän elämän.

 

Sisälläni alkoi kasvaa valtava taistelutahto. En halunnut kuolla liian aikaisin. Halusin elää. Ja mieluiten ilman helvetillistä kuoleman pelkoa. 

 

Prosessini oli käynnistynyt. Prosessi, joka päätyisi elämääni suurimpaan päätökseen, joka veisi minut leikkauspöydälle. Maailman kuuluisin samanlaisen leikkauksen läpikäynyt nainen on Angelina Jolie, jolla on geenivirhe BRCA-1. Hänen ja Heidi Sohlbergin tarinat ovat olleet minulle tärkeänä tukena.

Leikkauspöydällä olisi koko naiseuteni. Voiko nainen luopua rinnoista, munasarjoista, munajohtimista ja kohdusta? Mitä sen jälkeen jää? Miten käy minä-kuvalleni? Miten käy parisuhteelle? Mitä ennen aikaiset vaihdevuodet aiheuttavat?

 

Mieleni on ollut ja on edelleen täynnä valtavia kysymyksiä. Päätökseni lähteä leikkaukseen on tuonut minua ja miestäni lähemmäs toisiamme. Tämä on meidän juttu, ei vain minun. Mieheni on ollut mukanani lääkärikäynneillä ja tukenani. Hän ei halua menettää vaimoaan.

 

Leikkauksiin liittyy silti oma kuoleman pelkonsa. Ne eivät ole pieniä leikkauksia. Itse olen kantanut huolta, miten perheeni käy, jos kuolen. Mieheni ei halua edes puhua mahdollisuudesta, että kuolisin.  

 

Onneksi minulla on ollut muutama upea nainen tukenani, jotka ovat käyneet nämä leikkaukset ja kantavat samaa geenivirhettä. Ilman heitä olisin ollut yksin pelkojeni kanssa. Heidän kanssaan olen vahvempi ja voin aina puhua, jos kaipaan kuuntelijaa. Me puhumme samaa kieltä.

 

Leikkaukset ovat edessäni keväällä ja loppuvuodesta. Edelleen minua pelottaa. Joudun kohtaamaan vaihdevuodet 40-vuotiaana. Toipuminen vie aikansa ja henkinen tottuminen vielä paljon pidempään. Silti tähän päätökseen liittyy jokin valtava rauha. 

 

Opinko jotain tästä kaikesta?

 

Opin, että elämä on tässä ja nyt. Ennen pingotin milloin mistäkin, nyt otan rennommin. Haluan nauttia elämästä, miehestäni ja lapsistani. Parisuhteemme on jopa parantunut kaiken tämän keskellä. Olemme lähentyneet ja löytäneet toisemme syvemmin.

 

Ihmiset, jotka ovat täynnä negatiivista energiaa eivät enää kuulu elämääni. Haluan ympäröidä itseni ilolla ja positiivisuudella. Enkä enää ikinä halua kätkeä edes vaikeita asioita syvälle itseeni. Olen huomannut, että mitä vaikeampi asia on, sen tärkeämpää se on jakaa. <3

 

 

 

*Kävin haastattelemassa Vuokkoa hänen kotonaan joululomalla. Suuri kiitos Vuokolle hänen kokemuksensa jakamisesta blogissani ja voimia leikkauksiin. Kommentteihin voitte laittaa tsemppiviestejä Vuokolle, omia kokemuksianne tai ajatuksia, mitä tämä kirjoitus herätti. Toivon, että pysymme kuitenkin tyylissä, joka ei loukkaa ketään. Vuokko on luvannut myös, että hänelle voi laittaa meiliä. Jos haluat jatkaa Vuokon kanssa keskustelua, laitathan minulle meiliä puhumuru@gmail.com niin minä välitän meilit hänelle.

You may also like
Hyvinvointi, Lifestyle
Rakkausloma Berliinissä <3
toukokuu 30, 2019
Hyvinvointi, Seksuaalikasvatus
Seksuaalikasvattajan on ensin katsottava peiliin
huhtikuu 14, 2019
Collaborations, Lifestyle
Murun kanssa treffeille leffaan + ARVONTA
huhtikuu 7, 2019
Uncategorized

Miksi minusta tuli seksuaaliterapeutti

Oletko sä SEKSIterapeutti on yksi yleisimpiä kysymyksiä, jota kuulen. Seksuaaliterapeutin työhön liittyy paljon ”mystisyyttä”, ennakkoluuloja ja jopa virheellistä tietoa.

 

Seksuaaliterapeutit ovat koulutettuja sosiaali-, terveys tai kasvatusalan ammattilaisia, jotka ovat käyneet seksologian opinnot täydennyskoulutuksena. Ikävä kyllä seksuaaliterapeutti nimike ei ole suojattu.  Siksi auktorisoinnit ovat tärkeitä, koska niitä ei saa ilman oikeita koulutuksia.

 

Minulle tuli pyyntö blogiin kertoa polustani seksuaaliterapeutiksi. Ei ole sattumaa, että minusta tuli seksuaaliterapeutti. Olen aina ollut kiinnostunut ihmisyydestä ja aika nuoresta myös seksuaalisuudesta. Meillä kotona vallitsi kehopositiivinen ja avoin ilmapiiri, jossa kuukautisten alkuakin juhlittiin.

 

Vasta kavereiden myötä ymmärsin, miten erilailla seksuaalisuuteen suhtaudutaan. Saattoi olla, että seksuaalisuudesta ei saanut puhua ollenkaan ja se oli jotain pahaa.

 

Valmistuin yhteisöpedagogiksi Mikkelin ammattikorkeakoulusta vuonna 2009. Olin töissä nuoriso-ohjaajan sijaisena nuorisokodissa ja seurakunnalla. Vakinaisen paikan sain kaupungilta. Kun tein seksuaalikasvatusta moniammatillisessa tiimissä tutustuin kahteen seksuaaliterapeuttiin. Se räjäytti mieleni ja hoitovapaalla lähdin opiskelemaan.

 

Sexpo-säätiö oli loistovalinta opinahjoksi. Vuosi seksuaalineuvojaopinnoissa oli mullistava vuosi elämässäni. Se käänsi ja väänsi mieltäni sekä parisuhdettani murun kanssa. Jouduin katsomaan peiliin ja siitä alkoi matka itseeni. Luulin olevani avoin. Luulin, että osaan suhtautua seksuaalisuuteen liittyviin ilmiöihin. Olin väärässä.

 

Yksi kaikkein hienoimpia hetkiä oli huomata, miten paljon seksologiaan kuuluu. Niin paljon, etten ikinä ehdi ottamaan kaikkea haltuun. Ja samalla se antaa mahdollisen oppia läpi elämän uutta. Tässä työssä en voi kyllästyä vaan innostua vain lisää ja se tekee tästä unelmatyötä.

 

Hieman ennen valmistumistani Sexpo-säätiön toiminnanjohtaja Tommi Paalanen tuli kysymään, haluanko Sexpoon töihin. Teki mieli kiljua onnesta, vaikka esitin toki coolia.

 

Työ Sexpossa avasi oven taas uuteen maailmaan, jossa nuorisotyö ja seksologia kohtasivat täydentäen tosiaan. Tein seksuaalineuvojan ja vapaaehtoistoiminnan koordinaattorin työtä yhdessä huikean kollegan Antti Ervastin kanssa. Oli täysin selvää, että halusin jatkaa opintoja seksuaaliterapeutiksi.

 

Seksuaaliterapia opinnot olivat hyvin erilaiset kuin neuvojaopinnot. Nyt mentiin syvemmälle ja kaikki muuttui vaativammaksi. Terapiatyön haastavuus tuli esiin nopeasti ja motivoi tekemään entistä enemmän töitä. Matkaa omaan itseen jatkettiin ja menimme kohti omia haavojamme.

 

Sain myös elämältä pikku yllätyksen ja kolmas lapsemme ilmoitti tulostaan heti ensimmäisen seminaarin jälkeen. Uskon, että raskaana olo syvensi matkaa omaa ydintäni kohti. Valmistuin seksuaaliterapeutiksi kuukauden ikäinen vauva sylissäni. Tukenani oli murun lisäksi koko mahtava opiskeluporukka ja äitini sekä hänen miehensä. Ilman lastenhoitoapua tämä ei olisi ollut mahdollista.

 

Ja mikä upeinta, rinnallani on muru – mies joka arvostaa vaimoaan tasa-arvoisena kumppanina. Koko vauvavuoden ajan taiteilimme, niin että me molemmat teimme töitä. Toki minä tein vähemmän, mutta tein. Sain heti seuraavana keväänä erityistason seksuaaliterapeutin (NACS) auktorisoinnin ja Puhu muru blogikin oli laitettu pystyyn.

 

Matalla profiililla olen ottanut seksuaaliterapia-asiakkaita kokoajan vastaan, tehnyt keikkaa Tyttöjen Talon nuorten seksuaalineuvonta Pop in –vastaanotolla, blogannut, pitänyt synnytysvalmennuksissa seksuaalisuusluentoja, seksuaalikasvatustunteja sekä muita luentoja tilauksesta. Viime keväänä minut valittiin myös Suomen Seksologisen Seuran hallitukseen.

 

Kuopus on aloittanut päiväkodissa ja olen taas kunnolla työelämässä. Aloitin juuri Sexpo-säätiöllä seksuaaliterapeuttina. Ja maaliskuussa minun ja Havaintoja parisuhteesta bloggaaja Sami Minkkisen kirja julkaistaan. Ja totta kai kirjoitan blogiani. Tänä vuonna tapahtuu!

 

Moni varmasti miettii, mitä siellä seksuaaliterapiassa oikein tehdään? Tai milloin sinne kannattaa mennä?

 

Seksuaaliterapia on tarkoitettu ihmisille, joita mietityttää seksuaalisuuteen liittyvät asiat. Seksuaalisuus kun ei ole mikään irrallinen asia elämässä ja siksi se vaikuttaa niin moneen muuhun elämän osa-alueeseen. Samoin muut elämän osa-alueet vaikuttavat seksuaalisuuteen. Seksuaalisuus on meissä läpi elämän ja tarve seksuaaliterapiaan voi tulla nuorena tai vasta eläkepäivillä.

 

Minusta on tärkeää, että jokaisella ihmisellä olisi edes yksi ihminen kenelle voisi puhua myös seksuaalisuudesta. Seksuaalisuus voi olla vaikea aihe ja se on hyvin intiimi. Jo pelkästään asioiden ääneen sanominen voi auttaa valtavasti ja parhaimmillaan terapian kautta ihminen oivaltaa jotain ihan uutta itsestään tai elämästään.

 

On etuoikeus saada olla kuuntelemassa ihmisten tarinoita, kulkea kanssa kulkijana hetken ja olla tukena. En ikinä unohda erästä vanhempaa rouvaa joka halusi käydä läpi elämäntarinansa ennen kuolemaansa. Hän sai sanoa kaikki ne asiat, joita oli vuosikymmenet pitänyt sisällään, saaden rauhan itselleen.

 

Jokaisella ihmisellä on oikeus nautintoon. Seksuaalisuus on parhaimmillaan valtava voima elämässä. <3

 

*Olet lämpimästi tervetullut vastaanotolleni Sexpo-säätiölle Helsinkiin. Tarjoan myös mahdollisuutta nettiterapiaan Skypen välityksellä ja minulta voi myös tiedustella terapeutteja muualta Suomesta. Voit jakaa tämän postauksen ja kertoa tuttavillesi, miten löytää luokseni.

 

Kommentteihin voit laittaa kysymyksiä, jos joku asia mietityttää sinua seksuaaliterapiassa. Henkilökohtaisemmat kysymykset kannattaa laittaa minulle meiliin puhumuru@gmail.com.

 

*Voit seurata minua Puhu murun facebook sivuilta sekä Puhu murun instagramista. Niiden kautta pääset tutustumaan vieläkin paremmin arkeeni ja työhöni. =)

You may also like
Collaborations, Lifestyle
Kohtaamisia kahvin äärellä
kesäkuu 5, 2019
Lifestyle
Puhu muru on podcast miesten salaisuuksista
maaliskuu 10, 2019
Hyvinvointi
Hae mukaan uuteen parisuhdeohjelmaan!
maaliskuu 3, 2019
Uncategorized

Treenaava äiti: Armollisuus ei ole laiskuutta

Kulunut syksy näytti, että vaikka halua ja motivaatio olisi treenata, se ei aina onnistu. Kolmen lapsen äidillä ja isällä on elämässä monia ”muuttujia” eikä niitä voi aina ennakoida. Työt keikat, tissitakiainen, sairaskierteet, aikatauluhaasteet…

 

Minusta tästä haastavasta  treenaamisen yhtälöstä puhutaan vielä liian vähän tai ”väärin”. Ei ole mahdollista ruuhkavuosissa mennä yhdellä treeniohjelmalla, sillä olosuhteet muuttuvat niin nopeasti. On väärin haukkua itseä tai muita laiskoiksi vain sivusta katsellen. Eihän siitä hyödy kukaan. Syyllisyys ja pahimmillaan häpeä vain nostaa kynnystä aloittaa treenaaminen. Tukea ja tsemppiä lapsiperheiden vanhemmat tarvitsevat!

 

Elokuussa pääsimme lomien loputtua loistavaan treeniputkeen, jota olimme jo kesällä aloitelleet. Saimme sovittua, vuoroteltua ja olo oli ihanan energinen. Hyvä olo välittyi kaikkeen perhe-elämään ja parisuhteeseen.

 

Huomasin itse, miten oma kehonkuva parani silkasta treenaamisen tuomasta tunteesta. Kiinteytyminen näkyi peilistä. Olo oli vahva ja pystyvä. Ruokahalu parani ja mieli teki syödä terveellisesti. Hormonitkin hyrräsivät uudella tavalla ja muru veti puoleensa vieläkin enemmän.

 

Meni melkein kaksi kuukautta iloisesti treenaten 2-4 kertaan viikossa. Mutta sitten…

 

Murulla alkoi työputki. Vuorottelu ei onnistunutkaan. Minun kontolle siirtyi enemmän kodin ja lastenhoito. Samalla tein blogihommia ja kirjan viimeistelyä kuopuksen hoitamisen rinnalla. Työni menivät yötöiksi tai vaihtoehtoisesti treenaaminen siirtyi iltakymmeneen.

 

Meidän molempien työrupeaman lisäksi kuopus aloitti taaperoimettäjille tutut tissimaratonit öisin, unet muuttuivat katkonaisiksi ja olo oli jyrän alle jäänyt. Aamulla näin peilistä pandakarhun. Ei tehnyt mieli treenata yhtään eikä se olisi ollut järkevääkään.

 

Aluksi olo on toiveikas. Sitten tulee vitutus ja sitten jonkun sortin antautuminen. Ihana hyvinvoiva treenifiilis valuu kankkulan kaivoon. Yöunien laatu huononee ja aamulla väsyttää. Väsymys saa syömään huonommin. Tekee mieli aloittaa aamu suklaalla. Jostain olisi saatava hyvää oloa.

 

Tässä kohtaa olisi mahtavaa, jos joku ulkopuolelta käsin kävisi läpi ajankäytön, ravinnon ja unenmäärän. Toteaisi lempeästi: ”Kuule, nyt sinun pitää levätä ja rauhoittua. Tulee aika toinenkin.”

 

Ei ”valmennus” vielä tähän jäisi. Tässä on vasta ARMOLLISUUS. Sen jälkeen on se vielä vaikeampi pala. Sillä armollisuus ei ole sama asia kuin LAISKUUS.

Kun elämä taas heittää kuperkeikkaa, muksut nukkuu paremmin, työkuviot rauhoittuvat ja kaikki ovat terveinä, pitäisi jaksaa aloittaa treenaaminen uudelleen. Tähän tarvitsisi oman tsemppauksen. Miten aloittaa rauhassa ja kerätä turhautumisen alle hautautunut motivaatio treenaamiseen?

 

On niin helppo sanoa, että nyt tarvitsen sitä lepoa. Kyllä. Lepää päivä tai kaksi, mutta sitten pitäisi sinnikkäästi aloittaa rauhallisesti treenaaminen. Ja jokaisen treenitauon jälkeen sama uudelleen. Minua ainakin syö se, että joudun ”lähtöruutuun” uudelleen ja uudelleen! Olen kilpailuhenkinen ja rauhallisesti ottaminen ei ole minulle helppoa.  Se turhauttaa. Eikä treenaaminen tunnu heti kivalle tauon jälkeen.

 

Treenaamisen aloittamisen lisäksi pulinat pois ja suklaan syöminen seis. Ruokavalio kannattaa tsekata kuntoon, muuten ei jaksa eikä tule tuloksia. Eihän lihas voi kasvaa ilman rakennusaineita. Itse olen huomannut, että imetys vielä alleviivaa tätä. Oikeaa syömistä ei voi korostaa liikaa.

 

Lasten unirytmin lisäksi kannattaa yrittää laittaa omat unet kuntoon, mistä sain itsekin todellisen herätyksen käydessäni unitutkimuksessa syksyllä, mistä kerroin Äiti unitutkimuksissa postauksessa. Uskon, että moni muukin äiti ajaa itseään huomaamattaan kohti unettomuutta ihan tietämättömyyttään. Mitä aiemmin uniasiat laittaa kuntoon, sen helpompaa se on.

 

Itse yritän luovia eri lajien välillä. Koripallo on suuri rakkauteni. Se on kuitenkin nyt tauolla, aika eikä energia riitä. Juokseminen on ihanaa, mutta sekin vaatii virkeää oloa. Punttitreenin voi tehdä kovaa tai kevyemmin, mutta vaatii salille lähtöä. Kehonpainoharjoittelu tai kahvakuulailu onnistuu hyvin kotonakin. Väsyneenä kävely, hyötyliikunta lasten kanssa tai kevyt jooga tuo energiaa.

 

Superväsyneenä uni ja lepo ovat AINOAT hyvät vaihtoehdot. Jos rajaa väsyneenä ja superväsyneen välillä ei itse huomaa. Tai sitten sitä ei myönnä. Miksi? Muiden takiako?

 

Joku treenaamiseen todella erikoistunut voisi pureutua ruuhkavuosi treenaajiin vielä tarkemmin. Ottaa huomioon muuttujat, perheiden erilaiset mahdollisuudet ja kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin näkökulman. Heitetään roskiin loputtomat dieettihöpinät. Linkatkaa ihmeessä mulle kommentteihin, jos tästä löytyy hyviä kirjoituksia.

 

Kun armollisuus saadaan istutettua osaksi asennetta ja laiskuus tunnistetaan, voi perheellinenkin treenaaja nauttia liikunnasta. Ympäristö voi tukea arvostelun sijaan. Loputon syyllisyyden taakka ei hautaa enää sohvalle vaan tilalle tulee ymmärrys. Sitä kautta löytyy aito hyvinvointi ja treenitossut pääsevät käyttöön. <3

 

* Miten sinä olet jaksanut uudelleen ja uudelleen aloittaa treenaamisen? Mikä on motivoinut sinua? Oletko kokeillut personal traineria tai nettivalmennuksia? Olisi kiva kuulla teidän lukijoiden kokemuksia. =)

You may also like
Hyvinvointi, Seksuaalikasvatus
Seksuaalikasvattajan on ensin katsottava peiliin
huhtikuu 14, 2019
Perhe
Ärtymyksestä rakkauden tulvaan
helmikuu 24, 2019
Perhe
Putkiremontti tulossa – vinkkejä otetaan vastaan!
elokuu 26, 2018
Uncategorized

Sairastuvalla ollaan kuin erikoisjoukkojen testileirillä

Yöllä alkaa kauhea kirkuva huuto lastenhuoneesta. Hyppään sängystä kuin aropupu. Tiedän, että nyt on jotain pielessä vaikka olen ihan koomassa. Se siitä omasta levosta. Olen itsekin kuumeessa. Tai todennäköisemmin influenssassa. Tekee mieli kiroilla.

 

Tulikuuma kuopus istuu sängyllään. Kaappaan hänet syliini sohvalle ja tissi suuhun. Huudan murun hereille ja pyydän kuumemittaria ja suppoa. Katsomme toisiamme unisin silmin. Me molemmat tiedämme, että tämä on vasta alkua.

 

Ulkona ei näy ristin sielua. Pimeää. Vain kaupungin valot ovat seuranani. Toivottavasti emme herättäneet yläkerran lapsiperhettä.

 

Imetän sohvalla toista tuntia. Suppo on asennettu, nukkumajärjestelyt on muutettu ja muru tuhisee makuuhuoneessa. Siirryn kohta itsekin perässä. Ehkä tässä saa nukkua hetken ennen aamua?

 

Väärin. Aina kun yritän irrottaa kuopusta rinnasta alkaa kamala huuto. Jäämme sohvalle torkkumaan.

 

Koko seuraava päivä menee sumussa sohvalla imettäessä. Nännit kipeänä istun, makaan ja imetän. Olen aivan poikki itsekin. Missä välissä ehdin syömään? Onneksi muru hoitaa muonitusta. Isompi tyttömme pääsee päiväkodin jälkeen kaverille leikkimään, en olisi millään päässyt päiväkodille kuopuksen kanssa. Mahtavaa naapuriapua.

 

Uusi yö. Vauhtia lisätään. 4-vuotias tyttömmekin herää aamuyöllä tuli kuumana itkien. Tehtävä vaikeutuu. Sylit täyttyvät kipeistä lapsista. Kuumeesta huolimatta saamme neuvotella murun kanssa melkein tunnin, että saamme tytön ottamaan lääkettä. 

 

Sohva komento jatkuu. Ikkunasta näkyy ihmiset menemässä ja tulemassa töihin. Me vain olemme. Katsomme Youtubea, DVD-leffoja, Netflixiä… Tytöt eivät jaksa kuin nukkua, katsoa ja itkeä. Minä torkun istualtaan niskat ja selkä kipeinä.  

Omassa päässä painaa tekemättömät työt. Muru yrittää parhaansa mukaan auttaa ja kokee silti riittämättömyyttä. Töitä on pakko tehdä vaikka kaikilla yöunet ovat minimissä. Ketään ei viitsi pyytää avuksi, ettemme tartuta sairautta. Tämä vaikuttaa influenssalta…

 

Pinnaa venytetään. On niin helppo äristä murulle. Väsymys saa kaiken tuntumaan niin vaikealta ja jonkun on oltava syyllinen. Pyydän anteeksi useamman kerran päivän aikana. Silti en osaa olla reilu kuin ajoittain.

 

Ennen lapsia en todellakaan tiennyt, mitä on olla äärirajoilla. Olin maajoukkueleireillä vetänyt itseni aivan maitohapoille ja henkisen kapasiteetin äärirajoillekin.

 

Ei! Tämä on äärirajoilla oloa. Itse kipeänä, toipilaana pitää huolehtia kahdesta lapsesta yötä päivää. Eikä kukaan tiedä, koska helpottaa. Samaan aikaan pitää pystyä toimimaan viisaasti oman kumppanin kanssa ja huomioida terve lapsi. 

 

Äärirajoilla ollessa  rakkauttakin koetellaan. Miten me jaksamme olla tiiminä äärirajoilla? Juuri silloin, kun pitäisi ottaa toisenkin tunteet huomioon. Mutta kun ei meinaa jaksaa. Lisäkiukuttelua aiheuttaa kadonnut kuumemittari, kesken loppuva kipulääke ja kiukkuinen kipeä lapsi. Kiukku kiuhuu yli NIIN helposti.

 

Viikko kääntyy loppua kohti ja murukin sairastuu. Vain esikoinen on terve tai ”vain yskässä”. Saamme mummolan avuksi ja hän lähtee mummon hoiviin viikonlopuksi. Täydellistä tähän hätiin. Silti siitäkin tulee vähän syyllinen olo. En kai työntänyt häntä pois?

 

Päivät seuraavat toisiaan ja tilanne vähän helpottaa tyttöjen osalta. Kunnes alkaa uudelleen. Jälkitaudit ovat vuorossa, luultavimmin korvatulehdus. Muru makaa kuumeessa sohvalla, kun minä paranen pikku hiljaa. Olen ollut sisällä lähes koko viikon.

 

On vaikea olla ylpeä itsestä äitinä kaaoksen keskellä. Riittämättömyyden tunne vaivaa minuakin. Siihen auttaa keskustelu ystävän kanssa. Tuntuu hyvältä, kun joku on huolissaan meistä vanhemmista ja ymmärtää voimiemme rajallisuuden.

 

Illalla muistutamme murun kanssa toisiamme, miten hyvä tiimi olemme. Tämäkin erikoisjoukkuetasoinen testileiri on kohta suoritettu. Terveys ei ole mikään itsestään selvyys. Onneksi elämä tarjoaa siihen muistutuksia. Perusarki kaikki terveenä on aika ihanaa. <3

 

*Onko teilläkin ollut sairastupa viime aikoina? Tänne saa tilittää, jos meinaa hermo mennä tai on muuta sydänmellä. Ja saa myös tsempata äiti- ja isäkollegoita keskellä sairastupaa! =)

**Jos et ole vielä Puhu murun seuraaja ja tykkääjä Facebookissa, tule mukaan matkaan! Nostan esiin kiinnostavia artikkeleita sekä vanhoja ja uusia blogitekstejäni. Toisinaan arjen kuulumisia ja oivalluksia. Kuvia elämästäni pääsee seuraamaan Puhu murun Instagram tililtä. <3

You may also like
Perhe
Mistä kaikesta jouluna voi riidellä
joulukuu 19, 2018
Perhe
Imetyksen lopetus tuntuu luopumiselta
syyskuu 2, 2018
Hyvinvointi
Älä anna väsymyksen tuhota parisuhdettasi
elokuu 30, 2018
Uncategorized

Aktiivinen synnytys – miten voit valmistautua?

Esikoista odottaessa olin aivan pihalla. Nyt voin sen myöntää hymyssä suin. Olin vasta 21-vuotias eikä kaveripiirissä ollut kuin yksi lapsiperhe. Jo pelkästään sieltä saadut neuvot olivat kultaakin arvokkaampia. 

 

Toista lasta odottaessa päätin tehdä asiat toisin: ottaisin itse asioista selvää.

 

Lainasin kirjastosta kasan kirjoja, jotka liittyivät synnytykseen. Kävin äitiysjoogassa. Ilmoittauduin synnytysvalmennukseen, jossa kannustettiin aktiiviseen synnytykseen. Halusin olla aktiivinen synnyttäjä, koska esikoisen kohdalla koin olevani passiivinen synnyttäjä. Puhuin myös murun kanssa paljon synnytyksestä. Yhdessä katsoimme Youtubesta synnytysklippejä.

 

Huomasin, miten vähän olin tiennyt aiemmin ja miten tuo uusi tieto muutti ajatuksiani synnytyksestä. Luonnollinen synnytys alkoi tuntua mahdolliselta ja siitä muodostui haaveeni. Tajusin myös, että minunkin pitäisi tehdä töitä sen eteen. Valmistautua ja ottaa itse siitä vastuu. 

 

Ilman valmistautumista en olisi esimerkiksi löytänyt synnytyslaulua, mikä oli suurin apuni kivun kohtaamisessa. Sen avulla opin rentoutumaan ja etenkin kolmannen lapsemme synnytys oli upea kokemus. Kerroin siitä blogissani aiemmin Kolmas vauvani- ihana synnytys kirjoituksessa.

 

Miten ikinä haluatkaan synnyttää, suosittelen ettet jätä sitä vain kätilöiden vastuulle. Sinun kehosi on viisas ja sieltä löytyy valtavat voimat.

 

Puhu murun vinkkejä synnytykseen valmistautumiseen:

 

1.     Hae kirjastosta kirjoja liittyen raskauteen ja synnytykseen. Etsi netistä blogeja, joissa käsitellään synnytystä. Suosittelen tutustumaan Voimaannuttava synnytys -sivustoon, jossa on loistava linkkilista ja muutenkin kiinnostavaa luettavaa. Uskon, että pikku hiljaa löydät sen, mikä sinua kiinnostaa ja millaista synnytystä toivoisit.

2.     Raskausjooga on hyvää valmistautumista synnytykseen. Tunneilla opetellaan usein äänenkäyttöä ja liikkeet tekevät hyvää keholle. Synnytys on fyysinen kokemus, johon tarvitaan vahvaa kehoa avuksi. Joogassa tutustuu myös muihin odottajiin. Itse aloitin tunneilla ja pikku hiljaa aloin joogata myös kotona, tässä linkki hyviin perusharjoituksiin.

3.     Youtubesta löytyy mahtavia synnytysklippejä. Voit etsiä erilaisilla hakusanoilla, kuten esimerkiksi "active birth" "natural birth", "water birth". Itse suosittelen etsimään positiivisesti nimettyjä klippejä. Youtubessa on myös erilaisia synnytys rentoutukseen liittyviä klippejä. Rentoutumista tai meditaatiota kannattaa harjoitella läpi raskauden.

4.     Puhu. Etsi ympärillesi naisia, joilla on positiivisia synnytyskokemuksia, vältä negatiivista puhetta synnytyksestä. Kysy positiivisen kokemukseen saaneilta, mikä heidän mielestään vaikutti kokemukseen? Mikä auttoi kestämään kipua? Miten he valmistautuivat?

5.     Pohdi tarvitsisitko tueksesi doulaa. Doula voi olla tärkeä tukihenkilö synnytyksessä. Hän voi kannustaa ja auttaa sinua uskomaan omaan kehoosi.

6.     Ota kumppanisi/ tai synnytystukihenkilö mukaan valmistautumiseen. Kerro hänelle toiveistasi ja mitä toivot häneltä. Joskus esimerkiksi kipu voi viedä kyvyn kommunikoida ja on tärkeää, että hän tietää, mitä toivot.

7.     Tee synnytyssairaalaan kirjoitus synnytystoiveistasi. Ne eivät välttämättä toteudu, mutta ovat tärkeää tietoa sinua hoitaville kätilöille.

8.     Facebookissa on loistava ryhmä nimeltä Aktiivinen Synnytys – jossa voi kysyä ja saada tietoa synnytykseen valmistautumisesta. Siellä saa myös vertaistukea, jos lähelläsi ei ole samassa elämäntilanteessa olevia.

9.     Kysy neuvolassa ja synnytysvalmennuksessa kaikkea, mikä mieltäsi painaa. Älä jää yksin kysymyksiesi kanssa. Voit myös pohtia tarvitsetko/ onko sinulla mahdollisuutta neuvolan ulkopuolelta ostettuun synnytysvalmennukseen. Niissä on mahdollista saada tietoa esimerkiksi aktiivisesta synnytyksestä, vesisynnytyksestä, synnytyslaulusta tai hypnosynnytyksestä.

10. Käy keskustelemassa synnytyssairaalan pelkopolilla, jos siihen on tarvetta. Pelkäämistä ei tarvitse hävetä. Synnytyspelon tunteen kohtaaminen etukäteen voi vaikuttaa synnytyskokemukseesi positiivisella tavalla.

 

Puhu murun kirjavinkkejä:

 

* Luonnonmukainen synnytys : onnellinen ja turvallinen menetelmä äidin ja lapsen parhaaksi  -Michel Odent

 

* Nainen naiselle – Luonnollinen syntymä -Aila Miettinen

 

* Väkevä hauras: kuvia ja tekstejä äitiyden mysteeristä -Maija Butters

 

* Vesi kannattaa: vesi raskauden ja synnytyksen helpottajana  -Hanna Hirvonen

 

* Isä syntymässä – Hanna Hirvonen (Hyvä kirja niin synnyttäjälle kuin tukihenkilöllekin.)

 

* Ina May's Guide to Childbirth – Ina May Gaskin

 

* Hypnobirthing the Mongan method. A Naural Approach To A Safe, Easier, More Comfortable Birthing –Marie Mongan

 

* The Waterbirth Book –Janet Balaskas

 

Olen itse saanut kokea kaksi synnytystä ilman kivunlievitystä aktiivisena synnyttäjänä. Ne ovat voimaannuttaneet minua ja vahvistaneet naiseuttani. Mutta ilman valmistautumista en olisi ollut valmis niihin. Lukeminen, joogaaminen ja puhuminen oli tullut osaksi minua ja kaikki se tieto löytyi synnytyksessä, kun sitä tarvittiin. Se yhdistettynä loistaviin kätilöihin ja murun tuki oli minulle tie hyviin synnytyksiin.

 

 "Jo pitkään on ollut selvää tieteellistä näyttöä, että hyvin valmistautuvat naiset kokevat synnytyksensä myönteisempänä, käyttävät vähemmän kipulääkkeitä ja synnyttävät muita todennäköisemmin normaalisti." totesi Kätilöliiton hallituksen jäsen Eliisa Karttunen Ylen artikkelissa 2.1.2017 Vauva tulossa mutta valmistautuminen puuttuu – moni synnyttäjä jättää kokemuksen kätilöiden käsiin.

 

Toivon koko sydämestäni onnea kaikille odottajille ja synnytykseen valmistautuville. Uskokaa itseenne, te olette hyviä synnyttäjiä – naiset on tehty siihen.  Jokainen synnytys on arvokas, oli tyyli mikä vain. <3

 

*Blogin kommentteihin toivon positiivia synnytyskokemuksia ja vinkkejä synnytykseen valmistautumisesta. Voit myös linkata omaa blogiasi ja erityisesti tarinoita hyvistä synnytyskokemuksista oli kyseessä sitten alatiesynnytys tai sektio. 

You may also like
Hyvinvointi
Äitiyden ja muuttuvan seksuaalisuuden kohtaaminen
huhtikuu 8, 2018
Uncategorized
Pelkäsin rakastaa sinua, vauvani
marraskuu 12, 2017
Uncategorized
Uskallanko rakastaa vauvaani?
elokuu 10, 2017
Uncategorized

Miksi et pysynyt kohdussani? – Keskenmenoa saa surra

”Tekee mieli kiljua onnesta, kun raskaustesti näyttää plussaa! Olo on kuin leijuisi. Keho kantaa pientä salaisuutta mukanaan, mikä on jo muuttanut elämäni. Kerromme heti murun kanssa perheelleni ja hänen perheelleen, että meille on tulossa vauva.”

 

Nämä ovat tunnelmia maaliskuulta 2011. Aloimme silloin odottaa ensimmäistä yhteistä lastamme murun kanssa. Ilo ja rakkauden määrä oli räjäyttää katon kodistamme. Halusimme huutaa koko maailmalle, että meille tulee vauva!

 

Ilo ja onni ei kestänyt kauaa. Se vietiin pois viemäriin valuvana verenä.

 

”Maailma ei olekaan niin reilu. Minulla alkavat hirveät, voimistuvat vatsakivut. Ja sitten alkaa verenvuoto. Ja verta tulee paljon. Tajuan, että tämä ei ole hyvä asia. Eikö minun pieneni jaksakaan kasvaa? Itku tulee, vaikka kuinka yrittäisi rauhoittua. Soitan murulle töihin itkun sekaisen puhelun. Hetkeksi maailmamme synkkenee. ”

 

Sain alkuraskauden keskenmenon. Neuvolasta sain valtavan tuen, sillä neuvolatäti otti suruni tosissaan ja oli todella empaattinen. Hän ymmärsi, miten tuo pieni ihmisen taimi oli jo muuttanut maailmaamme. Ja nyt se vietiin pois. Hän antoi luvan surra.

 

Kuulin myös toisenlaisia kommentteja. Kaikki eivät olleet yhtä empaattisia. Tuli ihmettelyä, miksi raskaudesta piti huudella heti ympäriinsä. Tai ihmettelyä, enkö tiedä, miten moni raskaus menee kesken. Ne eivät lohduttaneet, ne vähättelevät kommentit satuttivat.

 

Minusta jokaisella perheellä on oikeus surra alkuraskauden keskenmenoa. Aihe on edelleen tabu jollain tapaa ja se pitäisi murtaa. Keskenmenon aiheuttamasta surusta ei uskalleta puhua vapaasti edelleenkään. Onko syy siihen pelko ikävistä kommenteista?

 

Perheen ja etenkin äidin surulle pitäisi antaa lupa ja tilaa surra. Myös psykologi Maiju Tokola rohkaisee äitejä suremaan vauva.fi:n artikkelissa 9/15 ”Keskenmeno on suurempi suru kuin moni ymmärtää”. Saa itkeä, saa olla vihainen, pettynyt ja etsiä syyllistä. Kun on saanut mennä tunteita kohti, kohdata ne, voi myös mennä eteenpäin.

 

Keneltä on pois, jos raskaus on alusta asti tärkeä? Tai miksi perheen pitäisi kantaa tuota onnea salaisuutena? Ja mitä auttaa, että raskaus on salaisuus ja sen keskeytyminenkin pitää surra yksin?

 

Eräs läheisemme sai viime viikolla keskenmenon. Suru tuntui hänestä ”aika järjettömältä”.  Tieto tuli yllättäen, kun he menivät ultraan. Kuin isku palleaan.

 

Läheiseni kävi mielessään samaa ihmetystä ja valtavaa surua siitä, miten oli jo niin kiintynyt pieneen ihmisen alkuun. Laskettu aika oli jo selvitetty ja tulevaisuutta pohdittu uuden perheenjäsenen kanssa. Mieli täyttyy isoista kysymyksistä. Miksi niin kävi? Kenessä oli vika? Tekikö hän jotain väärin? Saavatko he vielä vauvan?

 

Hän oli minuun yhteydessä, kuten muuhunkin perheeseen. Hän ei halunnut olla yksin surun kanssa. Kaiken surun keskellä olin iloinen hänen puolestaan, että hän uskalsi kääntyä muiden puoleen ja surra avoimesti. Vaikka se ei surua poistakaan.

 

Huomasimme molemmat, että vertaistuesta oli valtava apu. Sen sijaan, että raskaus oli ollut vain oma salaisuus ja keskenmeno yksin tyynyä vasten itketty suru. Me saimme jakaa sen. Saimme kuulla muiden tarinoita, huomata ettemme ole yksin. Ja jossain siinä pahimman surunkin keskellä huomaa, että nuo muutkin ovat selvinneet. Se tuo valoa synkimpiin hetkiin.

 

Keskenmeno on hyvin henkilökohtainen asia. Jokainen kohtaa sen omalla tavallaan ja eletty elämä vaikuttaa surun voimakkuuteen. Toivon, että yrittäisimme olla määrittelemättä toisen puolesta oikeutta keskenmenon aiheuttamaan suruun. Sen sijaan, voisimme olla tukena. Kuuntelemassa ja luomassa toivoa keskellä menettämisen tuomaa tuskaa. <3

 

*Blogin kommenteissa voi jatkaa keskustelua keskenmenoista, surusta ja siitä selviämisestä. Kunnioitetaan toinen toistemme kokemuksia, jokaisen kokemus on arvokas.

You may also like
Hyvinvointi
Raskauden keskeytys olosuhteiden pakosta
toukokuu 16, 2018
Uncategorized
Suru menneisyydestä elää tänäänkin
marraskuu 5, 2017
Uncategorized
Loppuuko imetys tähän?
toukokuu 31, 2017
Uncategorized

Meidän lasten kirjasuosikit – ideoita kirjastoon

Tämä ei ole kaupallinen yhteistyö! Nämä ovat  meidän lasten lempikirjoja, jotka olemme itse ostaneet tai saaneet lahjaksi. Joissakin kirjoissa vaan on jotain, mikä saa lapset hakemaan ne hyllystä uudelleen ja uudelleen. Eikä edes iällä ole väliä. 

 

Näitä kirjoja luetaan yleensä, kun aloitellaan kirjojen lukemista 1-3-vuotiaana. Riippuen lapsesta lukemisen voi aloittaa jo ennen 1-vuotissynttäreitä. Näitä tulevat kuuntelemaan vielä meidän 9-vuotias koululainen ja 4-vuotias keskimmäinen, kun niitä luetaan 1,5-vuotiaalle kuopuksellemme.

 

Eipäs possu – Richard Scarry

 

Loistava kirja, jopa tunnetaitojen opetteluun. Miten yhden ihmisen kiukku voi vaikuttaa koko perheeseen. Ja lopussa Eipäs possu saa vielä opetuksen, mikä saa etenkin jo hieman isommat lapset pohtimaan, kannattaako kiukutella.

 

Suuri kuvien ja sanojen kirja – Ole Könnecke

 

Täältä kirjasta löytyy niin paljon sanoja, ihmeteltävää ja opeteltavaa. Löytyy kodin kaikki huoneet, aakkoset, värit ja eläimet. On vuodenajat ja kaikki ihanat menopelit lentokoneesta paloautoon. Kaikki meidän lapset rakastavat tätä. Kirja kestää selkeästi kovaakin kulutusta.

 

Minua ei nukuta enkä ikinä mene nukkumaan! – Lauren Child

 

Lapset tulevat sohvalle aina, kun tätä luetaan. Välillä uhmakas 2- tai 3-vuotias on tätä jopa toivonut. Ja ihan oikeasti. Tämä kirja on auttanut myös uniuhmaan! Kerronta on hauska ja kuvitus mielenkiintoinen. Vauvatkin ovat meillä jaksaneet katsella tätä.

 

 

Puppe osaa laskea – Eric Hill

 

Tämän kirjan kanssa nuo meidän mussukat ovat oppineet laskemaan kymmeneen. Toimii. On luukkuja ja hyvät isot kuvat. Sopii hyvin myös pottakirjaksi.

 

Rikun, Roopen ja Ringon seikkailut – Mauri Kunnas

 

Kunnon reissukirja! Tämä on kulkenut mukana niin mummolassa kuin kesälomareissuilla ympäri Suomea. Neljä erilaista tarinaa, juuri sopivan mittaisia iltasaduiksi. Tämän avulla lapset ovat opetelleet värejä, numeroita kuin asioita avaruudesta. Aikuisellekin mukava kirja.

 

Joululoma on loistava hetki hakea kirjastosta kasa hyviä kirjoja kotiin tai mummolaan. Olen itse kirjastojen suuri fani. On ihana istua alas rauhassa, ottaa lapsi syliin ja lukea. Se on aitoa läsnäoloa, joka tuottaa iloa ja hyvää oloa. Nämä viisi ovat meidän lapsille rakkaita kirjoja ja itse osaan ne murun kanssa melkein ulkoa. Melkein kyllästymiseen asti… 😉

 

Hauskoja lukuketkiä ja rentouttavaa joululomaa kaikille ihanille lukijoilleni. <3

 

*Vinkatkaa kommentteihin ihmeessä teidän lasten suosikkikirjoja. =)

You may also like
Hyvinvointi
Lomapaineita makuuhuoneessa – miten ratkaista tilanne?
lokakuu 18, 2018
Uncategorized
Kapteeni Kalsarin koukku saa pojat lukemaan + kirja-arvonta
elokuu 14, 2016
Uncategorized
Kesän parhaat – äidin omaa aikaa
heinäkuu 21, 2016
Uncategorized

Naimisiin intiimisti omassa olohuoneessa

Naimisiin pääsee heitellen viidensadan euron seteleitä tai alle viidensadan euron. On ollut mahtavaa nähdä vuosien varrella erilaisia tapoja mennä naimisiin. 

 

Me halusimme pienet, intiimit häät nopeasti. Muru kosi minua marraskuussa, kuten kerroin blogissani Kosinta. Hän ehdotti hääpäiväksi 12.12.12 päivää, jotta muistaisi sen. Varsin romanttista! Minulle hätähousulle se sopi mainiosti. Ja kyllä pimeään joulukuuhun aina romantiikkaa ja ihania muistoja mahtuu.

 

Päätimme pitää kihlauksen ja häät salaisuutena viime hetkille. Pyysimme vain ystäviämme kaasoksi ja bestmaniksi. He olisivat samalla todistajat ja lastenhoitajia, koska heidän lisäkseen paikalla ei ollut kuin kaksi lastamme ja maistraatin henkikirjoittaja. 

 

Järjestelyjä oli vähän. Soitto maistraattiin. Virallisten paperien täyttö netissä. Häämekko löytyi helposti omasta kaapista. Se oli murun antama yllätyslahja minulle pari kesää aiemmin ja sopi täydellisesti häämekoksi. Lopuksi varasin ajan hovikampaajaltani.

 

Isoimman työn teimme sormuksien kanssa. Teetimme isoäidiltäni ja äidiltäni saamistani vanhoista sukumme kihla- ja vihkisormuksista meille sormukset. Teimme vain yhdet molemmille, ei erillisiä kihla- ja vihkisormuksia. 

 

Oli ihanaa suunnitella oma sormus. Halusin vintage-henkisen sormuksen, johon valikoitui jalokiveksi sininen safiiri. Sormukset ovat ihanat. Ne kutkuttivat ja harjoittelimme niiden käyttöä iltaisin, kun makasimme sängyssä ennen vihkimistä. Niin innoissamme olimme.

 

Hääpäivänä jännitti ihan valtavasti. Ei sitä edes tajunnut, miten iso asia naimisiin meno on. Minun ja murun vanhempien reaktiot vahvistivat tunnelatausta. Ilmassa oli aitoa liikutusta ja jotain ikiaikaista. Me olimme virallistamassa rakkauttamme ja sukumme yhdistyisivät kauttamme. Meistä tulisi vielä enemmän me.

 

Viime hetkellä meikkasin vielä ja muru puki lapsia. Aika häsellystä! Kunnes ovikello soi. Vihkijä oli tulossa paikalle. Tuli tunne, että nyt on tosi kyseessä.

 

Rakkaus leijui olohuoneessa lasten touhutessa sivussa. Siinä me sitten pidimme murun kanssa toisiamme kädestä ja kuuntelimme maistraatin henkikirjoittajaa. Yritin muistaa hengittää. Hän puhui kauniisti, vaikken siitä mitään oikein muistakaan. Kyyneleet nousivat silmiin meillä molemmilla ja kaikki tuntui niin oikealta. Tahdon. Tahdon. Todella! Suudellaan muru. 

 

Alun kuvassa me tuoreet vaimo ja mies tanssimme häätanssia Kaj Chydeniuksen Sinua, sinua rakastan -tahtiin. Ilo, onni ja rakkaus vain paistaa meistä läpi. Tämän katsominen saa minut aina hyvälle tuulelle ja onnen läikähtämään sisälläni. Rakkautta päiväänne lukijani. <3

 

*Miten te menitte naimisiin? Tai jos et ole vielä naimisissa, millaisista häistä unelmoit? Me aiomme vielä joskus pitää kunnon ”hääbileet”, kunhan pikkulapsivaihe hieman helpottaa. Hyviä vinkkejä otetaan vastaan. =)

*Jos et ole vielä Puhu murun seuraaja ja tykkääjä Facebookissa, tule mukaan matkaan! Nostan esiin kiinnostavia artikkeleita sekä vanhoja ja uusia blogitekstejäni. Toisinaan arjen kuulumisia ja oivalluksia. Kuvia elämästäni pääsee seuraamaan Puhu murun Instagram tililtä. Olisi mahtavaa, jos sinäkin tulisit mukaan. =)

You may also like
Collaborations, Lifestyle
Kohtaamisia kahvin äärellä
kesäkuu 5, 2019
Hyvinvointi, Lifestyle
Rakkausloma Berliinissä <3
toukokuu 30, 2019
Hyvinvointi
Parisuhde, jossa elää rakastavaiset
maaliskuu 26, 2019
Uncategorized

Raskausajan nolot ja hullunkuriset muistot

On paljon asioita raskaudesta, jotka kerrotaan vauva-lehdissä. Jos sinulla on jo lapsen saaneita ystäviä, heitä kannattaa kuunnella. Tosin suodattimen kanssa. Tulet kuulemaan niin kauhutarinoita kuin onnenhetkien muistelua. Mutta entäs ne nolot muistot, mitkä kaikki haluaisi unohtaa?

 

Tämä on huumoripitoinen lista, joka perustuu kolmen oman raskauteni kokemuksiin.

 

·      Pahoinvointi voi ilmentyä yllättävänä miespahoinvointina. Huomaat istuvasi ruuhkabussissa ja aina kun lähellesi tulee mies, olet oksentaa tai oksennat. Ihana, kamala tilanne. Harvemmin sitä komeat miehet oksettavat.

·      Kumppania voi varoittaa jo etukäteen, että saatat piereskellä unissasi. Suhteellisen huvittavaa. Etenkin, jos kumppanisi kuuluu niihin, joiden maailmassa naiset eivät piereskele.

·      Yhtenä päivänä haukut kumppanisi, miten helvetissä hän saattoi sinut tähän tilaan. Seuraavana päivänä kerrot, ettet ole ikinä ollut niin onnellinen kuin raskaana ollessasi.

·      Muisti ei toimi normaalisti. Et saa päähäsi neuvolassa, mikä kumppanisi nimi on. Neuvolatäti katsoo sinua ymmärtäväisesti, mutta pikku hiljaa näet häivähdyksen epäuskoa.

·      Erikoiset pelot. Säikähdin aurinkoa ottaessa, että lapsivesi alkaa kiehua kuumuudesta ja soitin äitiyspolille. Sain ehkä hieman huvittuneen vastauksen, että kaikki on hyvin. Kotona tajusin, että pelkoni taisi ennen kaikkea johtua palaneen masun kuumotuksen tunteesta.

·      Seksi muuttuu päivä päivältä kankeammaksi. Lopputulos on, että mies saa hoitaa työt ja sinä makaat erikoisessa asennossa tyynymeren keskellä. Olo on lähimpänä sinivalasta kuivalla maalla.

·      Vimma alkaa kutoa. Olen tehnyt kaulaliinan murulle, joka jostain syystä jäi kaappiin. Onneksi muru vakuutti, että ajatus on kaunein. Loukkaannuin silti verisesti.

·      Itkeminen. Itku tulee, kun bussi menee nenän edestä, paahtoleipä palaa tai telkkarissa näkyy suloinen kissanpentu. Toki aidostikin liikuttavat asiat itkettää, mutta niin myös kaikki, josta ei aina tarvitsisi itkeä…

·      Erikoiset ruokahimot. Vuorokauden ajalla ei ole väliä. Kaurapuuro maistuu maailman parhaalta, suklaa oksettaa ja tekisi mieli melkein syödä hiiliä takasta. Aamupala ei maistu, mutta tekisi mieli snägäriruokaa. Olen jopa kuullut, että joku on syönnyt mokkapaloja sinapilla.

·      Seksin himo. Loputon himo, mikä vain pahenee, kun saa seksiä. Orgasmit ovat parempi kuin koskaan ja olo superseksikäs. Kumppani on melkein peloissaan. 

·      Täysi haluttomuus. Mielenkiinto seksiin on nolla. Ihmettelet itsekin, miten tämä vauva edes saatiin alulle. Kumppani on aivan ihmeissään, miten tässä näin kävi.

·      Synnytysinto. Päädyt netin keskustelupalstoille ja facebookryhmiin melkein fanittamaan synnytystä. Katsot innoissasi Youtube-videoita ja lainaat kirjastosta kirjoja. Käyt ylimääräisissä synnytysvalmennuksissa ja odotat kuin kuuta nousevaa synnytystä. Synnyttäneet ystäväsi katsovat sinua kummissaan.

·      Kun synnytys tulee, iskee fiilis,en mä nyt ihan vielä haluakaan synnyttää. Kysyt kumppanilta melkein tosissasi, voiko tämän perua. Tiedustelet samaa kätilöltä vielä synnytysalissa.

·      Oli synnytys, millainen tahansa, en voi mitenkään kuvailla, miten ihmeellisen se hetki on, kun saat oman vauvasi syliisi. Kaikki se, mikä raskaus aikana ärsytti häviää rakkauden tieltä. <3

 

Jokainen äiti kokee raskauden ja vauvan saamisen omalla tavallaan. Noita hullunkurisia muistoja kannattaa kirjoittaa vauvakirjoihin tai omaan päiväkirjaan. Kun lapset ovat isompia heidän kanssaan on hauska muistella, mitä hassuja juttuja tapahtui, kun he olivat äidin mahassa.

 

Ihanaa raskausaikaa kaikille teille, jotka olette nyt raskaana. Onnea teille, ketkä olette jo siitä selviytyneet. Ja nyt vain pusimaan omaan murua, jos tämän jälkeenkin mieli tekee omaa vauvaa. <3 <3 <3

 

* Kerro ihmeessä blogin kommenteissa, mitä kaikkea hullua sinulle on tapahtunut raskausaikana. Millaisia mielitekoja sinulla oli? Noloimmat hetket? Ikimuistoisimmat tilanteet? Nauretaan ja itketään yhdessä niille muistoille!

You may also like
Lifestyle, Seksuaalisuus
Viaton seksikissa
toukokuu 15, 2019
Hyvinvointi
Parisuhde, jossa elää rakastavaiset
maaliskuu 26, 2019
Lifestyle
Puhu muru on podcast miesten salaisuuksista
maaliskuu 10, 2019
Uncategorized

Hylätty uudelleen löydetty isän tyttö

Lapsuus täynnä rakkautta. Minulla on ollut hyvä, rakastava ja huolehtiva äiti. Isä, joka palvoi, kehui ja rakasti. Olin isän tyttö pienenä. Sain myös kaksi vuotta nuoremman pikkuveljen. Mummolamme oli ihana pieni maatila, jossa vietimme paljon aikaa.

 

Lapsuuteen liittyi kuitenkin myös synkkiä värejä. Vanhempien riitoja, isän alkoholin liikakäyttöä, perheväkivaltaa ja rajua mustasukkaisuutta. Muistan ala-asteen alkumetreillä jo tajunneeni, että äitini ja isäni eivät sovi yhteen.

 

Heidän eronsa oli helpotus. Riidat vähenivät ja asioihin tuli selkeyttä. Vaikka ei erolapsena oleminen mikään juhlinnan paikka ollut. 1990-luvulla se oli vielä häpeäpilkku naamassa.

 

Pahin hetki oli, kun isä ilmoitti mukavan kesälomareissun päätteeksi muuttavansa pois. Järkytys oli suuri. Itkulleni ei tullut loppua. Ajattelin lapsen maailmassani itsekkäästi ja mietin, miten hän voi tehdä minulle näin.

 

Isän käynnit olivat odotettuja tärkeitä hetkiä. Itku tuli aina, kun isä oli lähdössä. Ikävä oli painavaa kuin lyijy. Sitten käynnit alkoivat kuitenkin vähentyä. Ja vähentyä.

 

Pikku hiljaa tulin murrosikään. Tukahdutettu ikävä ja raivo, siitä että isä jätti minut tuli pinnalle. Huusin, vihasin ja surin. En halunnut enää nähdä isää. Toisaalta huusin äidille, että muutan isän luo, kun siellä on kaikki paremmin. Vaikka tiesin, ettei isä edes ottaisi minua.

 

Kuohuva murrosikä oli jo laantumassa. Tapasin isäni yllättäen. Hän ei heti edes tunnistanut minua. Soitin hänen peräänsä ja vaadin häntä selittämään, miksi emme kuulu hänen elämäänsä. Hän sanoi, että olemme hänen mennyttä elämäänsä emmekä kuulu nykyiseen, uuteen elämään.

 

Se oli isku vasten kasvoja. Toinen isku palleaan. Hyvä kun henki kulki puhelun jälkeen. Mitä v****a isäni tarkoitti??!!! Sillä hetkellä hän hylkäsi minut. Juuri aikuisuuden kynnyksellä olevan tyttärensä.

 

Kasvatin itselleni henkisen kilven. Yritin olla välittämättä. Viha suojeli ja antoi voimaa, vaikka minulla oli paha olo.

 

Kului vuosia. Emme olleet tekemisissä. Esikoiseni synnyttyä isäni otti yhteyttä ja olisi halunnut tavata minua. Hän olisi halunnut nähdä minut ja ensimmäisen lapsenlapsensa. En ollut valmis siihen. Raivon aalto löi lävitseni, sanoin rumasti ja lopetin puhelun. Olin halunnut nähdä hänet, mutta kipu sisälläni oli liian kova.

 

Vuodet kuluivat ja tapasin murun. Elämäni muuttui, rakkaus pehmensi ja antoi voimia käsitellä menneitä. Kun aloimme odottaa tytärtämme isäni ja lapsuuteni tuli mieleen uudelleen ja uudelleen. Tiesin, että tyttärestäni tulisi aivan isän tyttö. Koin iloa ja surua samaan aikaan. Ikävöin omaa isääni. Olin välillä jopa katkera.

 

Omat huonot ratkaisuni esikoisen isän kanssa ja uusi mahdollisuuteni murun kanssa loivat pohjan armollisuudelle isääni kohtaan. Tajusin, miten vaikeaa parisuhteiden, rakkauden ja vanhemmuuden yhdistäminen on. Tilanteet tapahtuvat nopeasti ja järki hämärtyy tunteiden velloessa. Vanhempani varmasti yrittivät parhaansa.

 

En halunnut enää vihata isääni. Halusin antaa anteeksi. Tutustua uudelleen, luoda uuden suhteen ja antaa lapsilleni toisen papan. En ollut silti valmis ottamaan häneen yhteyttä. Yritin saada menneisyyteen selvyyttä vanhoja kuvia katselemalla.

 

Isä otti minuun yhteyttä kolmannen lapsemme synnyttyä. Sovimme, että he tulevat meille kylään. Jännitti ihan helvetisti. Valmistauduimme kuin valtiovierailuun.

 

Ovikello soi. Siinä hän oli vaimonsa kanssa. Tutun näköinen mies. Hän oli vanhentunut, mutta halaus tuntui samalta kuin ennenkin. Isän lämmin turvallinen halaus. Se mihin tapaamiset eron jälkeen aina päättyivät, oli nyt uuden alku.

 

Asiat eivät tapahduin kuin elokuvissa. Tapaamisia on ollut harvakseltaan, tutustuminen tapahtuu etanan tahtiin mutta isä on taas elämässäni. Ehkä jonain päivänä voimme puhua enemmän ja syvemmältä. Olen iloinen myös hänen kumppanistaan, joka on kulkenut isän rinnalla pitkään. Hänestä on tulossa kolmas mummo lapsillemme.

 

Jokaisen tapaamisen jälkeen minulle jää lämmin olo. Olen jollain tapaa kokonaisempi. Tunnistan, miten tärkeä tuo vielä vähän tuntematon isä on minulle. Tunnen, miten olen löytänyt isäni uudelleen ja se tuntuu mielettömän hyvältä. <3

 

 

*Avioerot ovat vaikeita. Rakkaus on haastavaa. Joskus eron myötä vanhempien ja lasten suhteet etääntyvät niin kuin meille kävi. Jos elämänkellossa vain aikaa riittää ei kannata kantaa vihaa koko elämää. Jos pystyt anna uusi mahdollisuus ja yritä olla armollinen. Tämä matka, jota nyt käyn, on hyvin tärkeä minulle. Uskon, etten ole ainoa avioerolapsi, joka kantaa sydämessään samaa kipua. Anna kivulle mahdollisuus sulaa pois.

 

Voit blogin kommentteihin kertoa oman tarinasi, jos haluat. Tarinoissa ja ihmisten kokemuksissa on voimaa. Kiitos jo etukäteen.

You may also like
Collaborations, Lifestyle
Kohtaamisia kahvin äärellä
kesäkuu 5, 2019
Hyvinvointi, Lifestyle
Rakkausloma Berliinissä <3
toukokuu 30, 2019
Hyvinvointi
Parisuhde, jossa elää rakastavaiset
maaliskuu 26, 2019
Close