Kuva: Pixabay

Huorapalkinto kirjoitukseni nosti esiin miten moni on kokenut saman kuin minäkin. On annettu vuoden ”kyläpyörä”-palkinto tai ”kiertopalkinto” –diplomi koko koulun edessä. Omista kokemuksistaan kirjoitti minulle kymmenet ihmiset somen kautta. Moni heistä oli myös koulukiusattu ja kokemuksilla oli ollut kauaskantoisia seurauksia aina aikuisuuteen saakka.

 

Annan äänen nyt muille kiusatuille ja heidän tarinoilleen. Jokainen tarina on julkaistu heidän luvallaan anonyymeina tarinoina. Halusin julkaista ne esimerkkinä siitä, miten samat kiusaamisen kaavat ovat toistuneet eri puolilla Suomea.

 

”Huh kun luin ton sun kirjoituksen tosta slutshaming hommasta ja saamastasi tittelistä. Itse sain lukion ensimmäisellä samanlaisen vuoden huora tittelin. Oli ehdolla minä ja kaksi ystävääni ja vanha pyörä jota oli ”poljettu” muistaakseni 100 000 kilometriä. Tittelini nimi oli vuoden kyläpyörä. Seuraavana päivänä piti mennä koulun eteen tanssimaan vanhojen tanssit. Edelleen tuntuu hieman pahalta ajatella asiaa ja herättää minussa tunteita. Kyseessä oli niin harkittu ja pitkään järjestelty teko ja se, ja yleinen muu huoraksi kiusaaminen, on jättänyt ikuiset jäljet elämääni vaikka onkin kasvanut ja oppinut ymmärtämään asioita aikuisen perspektiivistä. Olen miettinyt myös samaa koskien opettajia – miten he asian ymmärsivät tuolloin, tuon tittelinkin ja kuinka tämä pääsi tapahtumaan? Miksei juhlassa puututtu asiaan? Ja myös – mikä sai silloiset abit niin meitä vihaamaan ja miten nuori aikuinen voi olla niin kostonhimoinen että haluaa tällaista järjestää? Mitä he miettivät asiasta nykyisin? Hienoa kun puhut asiasta – tästä ei taida vielä ole ollut keskustelua hirveämmin.”

 

”Hyvä että tästä tuli keskustelua julkisesti… Itselläni on kokemusta myös näistä kouluperinteistä (sekä kohteena että aikoinaan opettajana, joka näitä pyrki nostamaan pöydälle ja poistamaan), joilla ylläpidetään ja uusinnetaan mielestäni jonkinlaista yhteiskunnallista häpeäkulttuuria. Ajattelen, että siinä jotenkin kai kollektiivisesti siirretään häpeää pois itsestä, ja jotenkin muka yhteisesti hyväksytyllä ”hauskalla” tavalla. Ja joka ei sitä hyväksy on ehkä vähän nipo ja ilonpilaaja, kun pitää sitä kiusaamisena ja toisten ihmisten yhteisöllisenä häpäisemisenä. Vaikka yleisesti myös halutaan julistaa, että ”kaikki erilaisia, kaikki samanarvoisia” hienoissa koulun (tai oli sitten mikä yhteisö hyvänsä) arvoissa ja toimintaperiaatteissa ja että kiusaamista ei hyväksytä. En hyväksy tällaista yhteistä juhlimista muiden persoonaa ja arvoa loukkaamalla. Voisiko juhla olla tapahtuma, johon jokainen voi osallistua olematta toisten naurun kohde?”

Kuva: Pixabay

”Oon itse jo aiemmin ja nyt varsinkin miettinyt omaa samanlaista kokemusta ala-asteella (5. ja 6.luokka), kun lähes kaikki meidän luokan pojat alkoi yhdessä haukkua mua huoraksi. Välitunneilla ryhmässä huutivat ”huora, huora, huora”. Pahin oli, että luokassa tultiin mun viereisille paikoille tekemään galluppia ”Onko ***** mielestäsi huora?” Oli tosi paha olo siitä ja sanoinkin opettajalle, joka otti osan luokan pojista puhutteluun ja sopimaan asiasta. Mutta en muista kenenkään pyytäneen anteeksi, saatika osanneen selittää miksi tekivät näin. Mutta se loppui siihen. Tosin se on kyllä vaikuttanut mun itsetuntoon tosi pitkälle aikuisuuteen ja olen tajunnut sen vasta aikuisena. Olen myös ymmärtänyt miksi olen joskus käyttäytynyt miesten kanssa tietyllä tavalla, silloin kun on tuntunut, että en ole kunnioittanut itseäni. Mutta onneksi olen saanut käsitellä asiaa, mutta olen kyllä vieläkin aika katkera niille pojille, jotka tätä teki mulle. Joskus mietin, muistaakohan ne edes. Toivoisin, että ne pyytäisivät aikuisena anteeksi. Mutta en mä niiden kanssa ole tekemisissä, mutta ei hirveästi kiinnostakaan… Voi olla tosi vaurioittavaa. Isoin shokki on ollut aikuisena tajuta kuinka väärin se on ollut, vaikka silloinkin sen tiedosti, mutta jotenki ei saa puolustautua. Se kaikki viha purkautui vasta aikuisena, kun sitä on osannut käsitellä oikein. Olen kyllä kiitollinen, että meidän opettaja puuttui siihen. Hulluinta on, että aikuisena on miettinyt, että olikohan se vaan unta, että oisin kuvitellut kaiken. Niin kuin oma mieli taistelee vieläkin sitä vastaan, että sitä ei tapahtunut ja se ei vaikuttanut muhun.”

Eikä kokemukset lopu nuoruuden muisteluihin. Eräs yläkoulua käyvä 15-vuotias nuori nainen lähetti minulle viestiä ja halusi kertoa, miten tämän päivän koulumaailmassa toimii slutshaming.

Lueskelin noita sun postauksia siitä kuinka naiset leimataan tosi helposti huoriksi/lutkiksi. Ja oon kyllä itsekin huomannut ihan saman. Esimerkiksi meidän naispuolinen opettaja tuli huomauttamaan mun kaverille siitä, että hän on alusvaatteissa tunnilla, vaikka hän oli vain pukeutunut muodissa olevaan toppiin, joka oli myös kolmella muullakin samaan aikaan. Ystävälläni vain on isommat rinnat kuin monella muulla meidän luokalla. Muille opettaja ei sanonut asiasta mitään. Tänään aamulla laitoin päälleni vähän napaaidan ja tämä sama opettaja tuli sanomaan siitä minulle, mutta pojat saavat kulkea ilman paitaa esimerkiksi liikuntatunneilla. Ei poikien pukeutumisesta huomautella. Ja tytöt leimataan tosi helposti huoriksi tai lutkiksi, mutta jos pojat harrastavat seksiä useamman kanssa he saavat siitä tavallaan ”palkinnon” ja saavat suosiota.

Olisiko aika käsitellä ikävät nuoruuden kokemukset ja jättää ne osaksi omaa menneisyyttä? Olisiko aika pyytää nyt vihdoin anteeksi, jos on itse ollut kiusaaja? Olisiko aika lopettaa koulumaailmassa slutshaming? Olisiko aika tarjota ja ottaa vastaan seksuaalikasvatusta? Me emme voi vaikuttaa menneeseen, mutta voimme toimia nyt ja tulevaisuudessa eri tavoin. Oli hienoa huomata, että niin moni teistä sanoi julkisesti ettei huorittelu, erilaisten ”huorapalkintojen” jako ja kiusaaminen ole hyväksyttävää. Kiitos tuestanne. <3

*Loppuun vielä Murun ottama kuva #hutsustipukeutuminen -päivältä 11.1.2019! Oli muuten vapauttavaa pukeutua rikkoen ”normia” siitä, miten nainen saa pukeutua ja ilmaista itseään! <3 <3 <3

*Jos et ole vielä Puhu murun seuraaja ja tykkääjä Facebookissa, tule mukaan matkaan! Löydät Puhu murun myös instagramista – joka on ehkä kaikista reaaliaikaisin paikka seurata elämääni.