Olin yhtä hymyä. Teki mieli kertoa kaikille vastaantulijoille, että me alamme yrittämään vauvaa. Näin vain ihania, suloisia vauvoja ja mieleni teki sulkea mieheni kaksioomme. Siltä minusta tuntui, kun tulin gynekologilta kierukan poistosta.

Joka kerta kun raskaustestiin on tullut kaksi viivaa, olo on ollut hyvin erityinen. Olosuhteet ovat vaihdelleet, mutta rakkaus ja ylpeys ovat pysyneet. Miten ihmeellistä on olla raskaana. Kuinka tajunnan räjäyttävää on tuntea vauvan ensimmäiset potkut. Tai miten sitä odottaa synnytystä, käy kiirastulen läpi ja saa jossain vaiheessa oman pienen syliin.

Minulla on ollut vauvakuume jo teini-iässä. Muistan kun uhosin silloin: ”Minulla on kolme lasta kun olen 30v.” Ja niinhän minulla oli. Vauvakuume on valtavan vahva tunne tai melkein tunnetila minulle. Se varastaa kaikki ajatukset. Se aiheuttaa mukavaa kutkutusta.

Nyt kun meillä on kolme lasta, tuntuu että lapsilukumme on täynnä. Pohdin sitä jo toisen jälkeen, mutta silloin pelkkä ajatus vauvanvaatteista luopumisesta oli liikaa. Nyt olen yrittänyt tehdä luopumistyötä juuri antamalla vauvanvaatteita pois. Se sattuu silti. Kyyneleet polttavat silmiä kun mietin, etten saa enää kaivaa näitä esiin ennen uuden vauvan syntymää.

Suru. Ikävä. Aito luopumisen tuska. Tässäkö tämä nyt oli? Ja samaan aikaan ihmetys. Ei kai tämä voi olla jo ohi? Miten surullinen olo tulee, kun katsoo 9 kuukauden ikäistä kuopusta. Onko tämä todella viimeinen kerta, kun saan istua illalla sohvalla ja vauva nukahtaa onnellisena syliini. Tai kun seuraan kun hän opettelee tarmokkaasti seisomaan nousemista. Silloin voisin pysäyttää ajan.

Surun rinnalla kulkee myös helpotuksen tunne. Onhan tässä valvottu, laitettu omat tarpeet sivuun ja taaperrettu leikkipuistoon kuuliaisesti. Ehkä nyt alkaa näkymään sumea kuva tulevaisuudesta, missä arki alkaa helpottua. Ehkä saan taas nukkua lauantaiaamuna muruni vieressä ja muksut menevät itsenäisesti katsomaan telkkaria. Tai mitä kaikkea voi tehdä vähän isompien lasten kanssa.

Kasvatustieteen tohtori Mirjam Kalland sanoi kerran luennolla, että lapsiluku on silloin täysi kun on tilaa vielä yhdelle. Hän tarkoitti, että silloin on voimia odottamattomien kriisien varalle. Ja samalla hän muistutti, että haaveilu vauvasta ei ole pahasta.

Olen yrittänyt pitää tätä Kallandin ajatusta mielessäni surutyöni keskellä. Sillä onhan arki kolmen kanssa jo aika väsyttävääkin välillä. Olisiko meillä voimia neljänteen? Tai saisimmeko hoitoapua enää neljän kanssa?

Lapsilukuasia on onneksi sellainen, että siihen saa vertaistukea muilta äideiltä. Tähänkin blogiin sain kimmokkeen eräästä facebookin ryhmästä, johon kuulun. Siellä joku ihana rohkea äiti kirjoitti omasta surusta ja ahdistuksestaan liittyen lapsiluvun täyttymiseen. Kuinka lohduttavia äitien omat kokemukset ja kommentit toisilleen olivat.

Rakkaat kollegani ja jo hieman kokeneemmat äidit antoivat hyvän neuvon minulle. Ei tarvitse sanoa ei koskaan, jos se ei tunnu vielä oikealta. Ja minä en vielä halua sanoa, että meille ei tule enää koskaan vauvaa. Vaikka se olisikin sitten vain minun haavevauvani.