Nukahtelin luennoille ja aloin epäillä olinko raskaana. Ja kyllähän minä olin. Olin 21-vuotias juuri avoliitosta eronnut opiskelija. Tiesin heti, että pitäisin vauvan. Onneksi äitini sanoi uutisen kuultuaan: ”Kyllä sinä pärjäät ja me autamme sinua.”

 

Salasin asian opiskelijaporukaltamme, muutamia lukuun ottamatta, raskauden puoleen väliin saakka. Pelasin koripalloa ja yritin sopeutua tilanteeseen. Suhde lapsen isään oli jo ohi ja siksi valmistauduin saamaan vauvan yksin.

 

Aika kului vauhdilla ja kaikki sujui hyvin. Voin mainiosti ja masu kasvoi. Jouduin kuitenkin yllättäen sairaalaan kovien supistusten alettua raskausviikolla 27. Kaikki tapahtui nopeasti ja minut siirrettiin ambulanssilla yliopistolliseen sairaalaan kätilö mukana. Olin kai shokissa. Ambulanssista soitin työnantajalleni ja ilmoitin, että maanantaina en tule vetämään uimakouluja.

 

Sairaala toi mukanaan pelon ja huolen. Vauva oli vielä aivan liian pieni, alle kilon painoinen. Sain piikkejä, minua makuutettiin pää alaspäin eikä mihinkään saanut liikkua sängystä ilman lupaa. Tilanne rauhoittui hetkeksi ja pääsin äitini luo vuodelepoon. Ensimmäisenä yönä omassa kämpässä meni lapsivedet. Ja taas mentiin ambulanssilla.

 

Pieni ihmeellinen taistelijapoikani syntyi raskausviikolla 31+4 ,reilun puolentoista kilon painoisena. Kuulin pienen itkun ja sitten hänet näytettiin minulle, ennen kuin hänet vietiin vastasyntyneiden teho-osastolle. Sinne me jäimme äitini kanssa kyyneleet silmissä, minä syli tyhjänä. Kukaan ei luvannut mitään. Mutta minusta oli tullut äiti.

Vielä kahdeksan vuoden jälkeen, itken kun kirjoitan tätä.

 

Minulla ja pojalla oli onnea. Kaikki meni hyvin ja uskalsin pikku hiljaa alkaa rakastaa. Kuukausi meni sairaalassa elellen. Siellä opin imettämään, hoitamaan ja käyttämään kantoliinaa ihanien hoitajien avustuksella. Poika kasvoi hyvin ja vauvavuosi meni valvoen. Kasvoin äidiksi samaa tahtia.

 

Poika on nyt 8-vuotias iloinen koululainen. Jos joku olisi kertonut tästä päivästä silloin kun elimme vielä sairaala-aikaa, en tiedä olisinko uskonut.

 

Miten te olette tulleet äidiksi? Oletteko ikinä kirjoittaneet siitä? Oman tarinan kirjoittaminen oli minulle tärkeää ja sain siitä voimaa. 

 

*Tämä kirjoitus on ensimmäisiä kirjoituksiani Puhu muru -blogissani. Blogini aukesi tammikuussa 2016. Koska olen siirtynyt Vauva.fi -sivustolta Me Naiset -sivustolle blogipostauksen somejaot eivät näy, mutta tätä on jaettu yli 1000 kertaa. 

*Jos et ole vielä Puhu murun seuraaja ja tykkääjä Facebookissa, tule mukaan matkaan! Nostan esiin kiinnostavia artikkeleita sekä vanhoja ja uusia blogitekstejäni. Toisinaan arjen kuulumisia ja oivalluksia. Kuvia elämästäni pääsee seuraamaan Puhu murun Instagram tililtä. <3